Hurtful Wooden Boomerang

"Does it throw insults?"

"Pretty much, it's got +14% damage and it knows all your worst emotional secrets."

"Oh, that's terrible."

"Yeah, it is actually an absolute bastard."

Nyt kerron Teille jutun joka ehkä mahdollisesti jopa on näkemästäni unestani peräisin. Ehkä. Ehkä ei. Sillä ei ole väliä. Muistini saattaa pettää.

-----

On lämmin. Ei kostea lämmin eikä kuiva lämmin, vaan mukavan lämmin. Peitto on puoliksi päälläni, tyyny yllättävän pehmeästi pääni alla. Vasen käteni ojennettuna eteeni, kämmenselkä tyynyllä. Kyynärpääni päällä lepää hänen lämmin päänsä. Oikea käteni on hänen kyljellään.

Olemme yhdessä, yksin. Aivan niin kuin silloin joskus.

Hetki sitten olimme hiljentyneet maailman tärkeimmästä ja suurimmasta keskustelusta. Se käsitteli uskomattoman valtavia asioita ja erittäin vaikuttavia aiheita. Se käytiin hiljaa, kuiskaten, vaikka kukaan muu ei ollut kuulemassa. Sen loppua ei kukaan kuullut, sillä äänemme hiljenivät vähitellen ja tauot puheenvuorojen välissä venyivät ja venyivät.

Nyt hiljaisuuden rikkoivat ainoastaan kaksi samantahtista hengitystä ja kellon tikitys. Aivan niin kuin silloin joskus.

Kumpikaan ei nuku. Kumpikaan ei laita silmiään kiinni. Pimeyden keskeltä erotan kaikista näyistä ihanimman näyn. Kaksi suurta, kaunista silmää, jotka katselevat takaisin hiusten takaa. Suun, joka on ahkerasti pysynyt jo kauan hienovaraisessa, valloittavassa hymyssä. Kasvot, joiden katseluun en ole kyllästynyt enkä tulisi kyllästymään. Nostin kättäni ja silitin hänen siroa poskeaan.

Olisin sanonut jotain, mutta jätin sanomatta. Aivan niin kuin silloin joskus.

Molempien silmät alkavat vähitellen sulkeutua. Olen täysin rento. En huolehdi mistään. En pelkää mitään. Vainoharhaisuuteni on poissa, masennukseni on pelkkä muisto vain. Nyt kaikki on hyvin, mikään ei voisi olla paremmin. Mietiskelen häntä, ja itseäni. Mietiskelen meitä. Mittailen häntä vielä hieman katseellani. Vikoja. Huomaan niin paljon vikoja. Olemme rikkinäisiä ihmisiä. Olemme haavoja, traumoja, yksinäisyyttä, hiljaisuutta. Olemme täynnä vikoja. Mutta olen niin onnellinen, sillä ne viat ovat meidän. Ei kenenkään muun.

Ainoastaan meidän vikojamme. Aivan niin kuin silloin joskus.

Olemme kokeneet tämän hetken aikaisemmin. Olimme yhdessä, yksin. Olin turvassa, olin siellä, missä aina halusin olla. Ja olen siellä nyt, taas, odottamatta, yllättäen. Näin ei pitänyt enää koskaan tapahtua. Eikä näin enää koskaan tapahtunutkaan. Tällä upealla hetkellä, jonka haluaisin kestävän ikuisuuden, on eräs tietty ero siihen hetkeen silloin joskus, niihin kauniisiin hetkiin, joista en olisi ikinä halunnut lähteä pois, niihin, joita oli,

silloin joskus.

Tällä kertaa en saa nukahtaa rakkaani vierellä.

Tällä kertaa säpsähdän yksin hereille.

-----

"Is this a trap to throw your hurtful boomerang at me?"

03-25-35

Totta puhuakseni olisin keksinyt muutamiakin erilaisia CD-levyn pakkaustapoja, jotka olisivat olleet hieman käytännöllisempiä kuin tämä.

Mutta ei se mitään, täysin uusi tuote saapui minulle melkein lommoitta. Kyseessä on Nightmare Revisited, vuonna 2008 julkaistu Tim Burton's The Nightmare Before Christmas -elokuvan soundtrack monien suosittujen bändien coveroimana. Mukana muiden muassa Rise Against, Amy Lee ja Korn. Ja heti kannen avattuani huomasi selvästi, että kyseessä on vuonna 2008 julkaistu levy.

En edes tiedä, toimisiko tuo älypuhelimella. En kokeillut. Ja nostalgisen lappusen toiselta puolelta löytyy pikkuprintin lisäksi tämmöistä:

Songs from

NIGHTMARE REVISITED

can be purchased as RINGTONES

by texting the keyword below to DISNEY (n:o):

Text [NM2x] to get [kappaleen nimi] by [esittäjä] x10

BONUS RINGTONE AVAILABLE FOR PURCHASE

Text [NM2x] to get OOGIE BOOGIE'S SONG by Tiger Army**

- pikkuprinttiä -

**Song not featured on CD

Pikkupräntin seassa lukee että tarjous käy vain Yhdysvalloissa, joten kokeilkaa rauhassa, jos haluatte. x:n tilalle tulee kirjain A, B, C, E, F, G, H, I, J, K tai L mutta ei D, M tai siitä seuraavia. Älkää kysykö. Ja disclaimer ei ehkä kannata kokeilla. Ja Disneyn onneksi Tiger Armyn kappaleen sain kuunneltua YouTubesta.

Ja kyllä, tässä oli vuoden 2015 ensimmäinen puheenaihe täällä. Välillä 24.12.14 - 4.1.15 on tapahtunut aika paljon kaikenlaista kirjoituksen arvoista. Mutta olin poissa kotoa lomalla enkä oikein sitten näköjään kirjoittanut mitään. Joulupäivä oli ja meni, automatkustus oli minusta, kuten aina, rentouttavaa ja kovin mukavaa. Tampere oli ennallaan. Samoin Lappi. Vuodenvaihde oli verrattuna aikaisempiin varsin rauhallinen. Parkkipaikalla parit padat ja raketit hotellinaapurien kanssa. Kuu pilkotti pilvien raosta mustalla taivaalla. Taisin tehdä ensimmäistä kertaa uudenvuodenlupauksen itselleni ja sen voisin pitääkin. Olin elänyt sen mukaisesti vapaaehtoisesti jo puolisen vuotta ja se onnistuu helposti ja se on hyväksi mielenterveydelleni. Kuten on tapana kaikkien muidenkin elämänohjeitteni kanssa, en haluaisi julkaista sitä täällä. Juuri nyt mieleeni tulee kaksi, mutta olen varma, että niitä on enemmän. En ole koskaan kertonut niitä helpottavia ja avustavia lauseita kellekään. Se voi olla itsekästä, mutta täten minulla on jotain omaa ja tärkeää ja jota en jaa muille. Ehkä joskus jollekin, joka sen ansaitsee. Todennäköisestikin. Mutta nyt pidän ne itselläni.

Lapissa oli paljon pimeämpää ja paljon pahaljon enemmän lunta. Tämä vaatii tottumista. Ja nyt vuorossa on vielä pari lomapäivää, joina minun on määrä tehdä lukiota varten viisi projektia. Ja voin kertoa, että lukion aikana on erittäin vahvasti vahvistunut se ajatukseni, jonka mukaan kotona tehtävät tehtävät eivät hyödytä minua mitenkään. Kävin läpi kaksi jaksoa lukiota tehden läksyjä niin vähän kuin vain mahdollista eikä numeroilleni tapahtunut mitään. Koulussa opin parhaiten. Mutta nyt pitäisi alkaa kirjoittamaan luonnonkatastrofi / riskikirjoitelmaa valitsemastani maasta eli Islannista, jonkin sortin ainetta puhtaasti määrätystä filosofista nimeltä Nietzsche, pitäisi lukea dekkari ja kirjoittaa siitä kuvausta ja rustata aikajana (valitsin kirjan, jonka olen lukenut kahdesti ja tehnyt siitä aikaisemmin kolme ainetta, Hugh Laurien 'Järein Asein'), pitäisi suunnitella puhe / suullinen esitys puhtaasti määrätystä filosofista nimeltä Nietzsche ja pitäisi lukea Apulanta-historiikki loppuun ja tehdä lyhyt ja ytimekäs kertaus siitä kirjasta ja bändistä. Mieluisalta kuullostaa, mutta kotona huomiokykyni voi helposti herpaantua sekunnin murto-osassa. Koetin eilen illalla edes ailoittaa. Ja mitä sainkaan aikaiseksi? No, tiedän ainakin jotenkuten sen että kuka oikein oli Nietzsche ja mitä hän ajatteli, tiedän Islannin tunnetuimmat maantieteelliset riskit, ja kaikista tärkeimpänä sain ensimmäistä kertaa suuren vaivannäön ja monien tuntien jälkeen Ultima Weaponin itselleni Kingdom Hearts Final Mix -pelissä.

Vuosi 2013 oli vuosi, jona sosiaalinen elämäni lähti kunnolla käyntiin. Sain paljon uusia, hyviä ja luotettavia kavereita, vietin paljon aikaa muiden ihmisten kanssa, oli hauskaa. 

Vuosi 2014 oli vielä kaikin puolin parempi kuin 2013. Lukemattomia uusia kavereita, muutamia uusia vihollisia, kolme ihanaa tyttöä muuttamassa elämääni ja ajattelumaailmaani osittain lähes perusteellisesti, valtavasti ikimuistoisia muistoja, ensimmäinen parisuhde, ensimmäinen laillinen työ, ensimmäiset kokeilut huumausaineiden kanssa, ensimmäiset kolarit, ensimmäiset oikeat sydänsurut, ensimmäiset alkoholit, kaksi uutta tyttövauvaa, vanhojen yhteyksien vahvistusta, monia musiikkitapahtumia... Aivan uskomattoman upea vuosi. Luotan siihen, että tästä vuodesta tulee jotenkin vielä parempi, sillä minulla on nyt enemmän kokemusta, rohkeutta ja viisautta. Täydellä optimismilla mennään.

Nyt on vuosi 2015, anonyymit. 2015. Toivotan Teille ikimuistoista sellaista.

Tim Burton's The Nightmare Before Independence Day

Spellbinder

Fairy Harp

Tänään on ollut erittäin hyvä päivä. Ehkä paras aikoihin. Ja on mainitsemisen arvoista, ettei tämä päivä ole ollut erittäin hyvä vain yhden ihmisen takia, toisin kuin silloin kun eritt. hyviä päiviä oli lähestulkoon joka päivä. Ehei, tämän päivän tekivät (nopeasti laskettuna) ~20 henkilöä. Aloittakaamme alusta.

Aamulla sotkin vaatteiden ja korujen ja hiusten ja repun ja kaiken kanssa. Oli itsenäisyyspäivän aatto ja koulussa olisi itsenäisyys/lakkiasjuhlat. Siellä minun olisi määrä esiintyä kahdessa musiikkiesityksessä, joista jälkimmäisessä basson lisäksi vastuullani olisi mieslaulajan rooli. Ja näin loppujen lopuksi kävikin.

Niin. Sotkin aamulla koettaen päättää vaatteita ja päädyin siihen samaiseen Linkin Park -t-paitaan, joka minulla oli viimeksikin koululle esiintyessäni yllä. Ja siihen päälle juhlalliseen tapaan Triforce-hupparin sijaan smokkitakki. Tai oikeastaan kävin ensimmäisen tunnin jälkeen vaihtamassa hupparin takkiin. Sitten sotkin aamulla korujen kanssa. Tai korun. Vaihdoin riipuksen Diamond Dustista Spellbinderiin, ja olen huomannut, ettei se riipuksen vaihto ilman työkaluja olekaan niin kovin vaikeaa, jos sen osaa. Eniten sotkin tukan kanssa, sillä jostain syystä se oli mielestäni huonosti koko päivän vaikka muut väittivät toisin ja muutenkin ei se koskaan ole huonosti. Sitten repun kanssa, kun tuumiskelin että tarvinko kirjoja. Otin pari enkä tarvinnut niitä.

Lähdin kiireesti tien toiselle puolelle kuvisluokan eteen. Luulin olevani myöhässä, mutta onnekseni niin oli opettajakin. Sain tämän kuvaamataidon syventävän kurssin kolmesta projektista ensimmäisen valmiiksi ja aloin suunnitella seuraavaa. Voin rehellisesti sanoa olevani erittäin tyytyväinen projektin lopputulokseen. Ja tämä on suht harvinaista. Näytän ehkä sen lopputuloksen kunhan saan siitä kuvan.

Kävelin tunnin jälkeen kotiin vaihtamaan takin ja hakemaan repun. Sitten panikoin hieman ja hätäilin myös kun en muistanut pitikö olla jo kymmeneltä ja missä ja kello oli yli kymmenen ja onneksi musiikinopettaja käveli käytävällä vastaan ja kaikki hyvin. Salissa olivat loput esiintyjät sekä lipunkantajat harjoittelemassa - you guessed it - lipunkantoa. Ja me puolestamme harjoittelimme musiikkiesityksiämme. Ensimmäisessä soitin bassoa ja se harjoiteltiin kahdesti ja toisessa soitin bassoa ja suutani ja se harjoiteltiin kolmasti. Kello oli yksitoista ja kokoonpanomme kaksi tyttöä lähtivät oppitunneille. Me loput jäimme laulamaan satunnaisia Green Dayn kappaleita saliin, kunnes ruokailu alkoi. Myönnän, että se laulamissessio oli yksi upeimmista päivän lukuisista upeista tapahtumista.

Ruoka oli hyvää ja olin joko hukannut kaikki kokoonpanon jäsenet tai sitten he olivat vielä syömässä. Painuin saliin sotkemaan kitaralla ja hetken kuluttua koko kokoonpano oli siellä jälleen. Juhla oli alkamassa ja vieressäni istunut tyttö jännitti ihanan paljon. En härnännyt häntä liikaa siitä. Tämä toi mieleeni sen viimekeväisen konsertin, jossa myös lauloin. Vieressäni istui silloin silloinen ihastukseni, pieni suloinen tyttö, joka jännitti käsittämättömän paljon. Hän kai jännitti vähän minunkin puolestani, mutta minulla oli erittäin paljon jännitettävää. Ensimmäistä kertaa yleisön edessä laulamaan, yhtä silloisista suosikkikappaleistani yhdessä kaikkien aikojen parhaan kaverini kanssa. Minä lauloin kaikki ja hän lauloi kanssani kertosäkeessä ja soitti kitaraa. Yksi parhaista muistoistani.

Saliin kerääntyi koko koulu. Eli 7. luokka, 8. luokka ja lukion kaikki oppilaat tai melkein kaikki plus opettajat ja osa henkilökuntaa. 9. luokka ei ollut silloin koulussa, mikä on osin hyvä juttu mutta osin taas huono. Tunnen sieltä nimittäin monta sellaista, joiden olisin ehkä hieman halunnut kuulevan soittoamme. Toisaalta siellä on myös se yksi, jonka näkeminen olisi todennäköisesti pilannut esiintymiseni. Ehkä kuitenkin olisin enemmän halunnut ysit sinne kuin etten.

Muistaakseni juhla alkoi erään lahjakkaan ja hyvänkuuloisen naislauluyhtyeen kahdella perinteisellä sota-ajan kappaleella, jonka jälkeen saimme kuulla perinteisen loputtoman pitkän puheen. Puhe oli yllättäen mielenkiintoinen, mutta sen pituus kasvatti ympärilläni alati rakentuvaa jännitystä. Sitten ensimmäinen kappale. Minun Maan lauloivat yksi hauskimmista kavereistani uskomattoman upealla äänellään duettoparinaan se kaunis tyttö täynnä jännitystä. Rämpytin bassoa ja kaikki meni hyvin. Jännitys oli vain kuulemma vielä suurempi esityksen jälkeen.

Nyt minäkin aloin jännittää kunnolla. Lakkien jaon ja Maamme-laulun jälkeen oli minun vuoroni. Basso tukevasti käsissä ja mikki nenän alla esitimme kappaleen Niin Korkea Oli Taivas. Duettoparinani kaunisääninen tyttö, rummuissa ja elektroakustisessa skitassa erittäin lahjakkaat muusikot. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Juhlan jälkeen japanilainen "vaihto-opettajamme" tuli henkilökohtaisesti kiittämään minua esityksestä. Olen lukion aikana oppinut arvostamaan häntä yhä enemmän ja tunne on kai molempipuolinen. Arvostukseni häntä kohtaan nousi huimasti sinä hetkenä kun hän eräällä ranskantunnilla osoitti Kingdom Hearts -paitaani ja sanoi että "I love Kingdom Hearts". Hän on hieno ihminen. On kovin harmi, että hän lähtee maastamme pian pois.

Roudausten ja kiitosten jälkeen lähdin kotiin TEKEMÄTTÄ MITÄÄN TYPERÄÄ (spontaani mahdollisesti elämäni muutava ajatus kävi vahvasti mielessäni mutta kumosin sen sillä en juuri nyt tarvitse mitään ylimääräistä elämääni). Kotona ehdin syödä eilistä ruokaa annoksen ja katsomaan yhden jakson The Runaway Guys:n LittleBigPlanet 2 -Let's Playtä kun sain viestin puhelimeeni. Kaveri pyysi minua keilaamaan kahden kesken ja on osittain hänen ansiotaan, että päiväni oli niin hyvä kuin se oli. Keilaamisen jälkeen iloisena kävin kotona tankkaamassa ja suuntasin kirkolle. Siellä tuhosin viimeisetkin äänenrippeeni laulamalla virsien mukana ja rupatellen kavereille niitä näitä. Muutamia biljardimatseja myöhemmin päätin suunnata kotiin. Ostin kirkon erittäin yllättävästä PS1-pelivarastosta muutaman helmen mukavaan hintaan. Nyt hyllystäni löytyvät ehdottomat klassikot Tomb Raider, CTR: Crash Team Racing, Worms ja Ape Escape, joista viimeistä olen äitini kanssa metsästänyt jo käytännössä vuosia.

Nyt olen kotona ja olen niin kovin onnellinen. Väsynyt, mind you, mutta onnellinen. Huomenna aamupäivällä pääsen kaupungille syömään. Vaihdoin riipuksen Spellbinderistä Fairy Harpiin ja aion nyt päättää tämän upean päivän upealla tavalla: Katsomalla jo jonkin aikaa hyllylläni komeilleen Tim Burton's The Nightmare Before Christmas -elokuvan. Hyvää yötä kaikille. Ja hyvää joulua.

1:56:03 - Burning the Lighthouse: Awakening Daybreak

Android 5.0 osoittautui aesteettisesti aika nätiksi, mutta käytännöllisesti ja osittain myös aesteettisesti hankalaksi. Muutos vaatii tottumista, tiedän. Mutta totta puhuakseni Googlen sovelluksissa navigointi on epäkäytännöllistä ja tökkivää. Tämä päivitys poisti käytännöllisen ja tutun vakio-galleria-sovelluksen ja jätti tilalle ainoastaan Googlen sotkuisen Kuvat-sovelluksen. Tämä ja sitten se joskus aikaisemmin tapahtunut sama juttu Musiikkisoitin/Google Play -musiikki -sovellusten kanssa sai minut turvautumaan toisiin vaihtoehtoihin. Latasin siten puhelimeeni kuvasovellukseksi QuickPicin ja musiikkisellaiseksi Music Player PROn. Tämä osoittautui hyväksi valinnaksi. Jotkut aesteettiset ja käytännönkin valinnat vielä tökkivät, mutta ehkäpä totun niihin ajan myötä.

Yksi asia minulla on ollut pinnalla mielessä tätä blogia varten ja en taaskaan ole varma olenko kirjoittanut aiheesta. Ehkä ehkä en. Mutta nyt kirjoitan. Kyseessä on jonkin sortin - mahdollisesti alitajuinen - aistiharha, jota olen potenut nyt kolmatta kertaa. Seuraava saattaa mahdollisesti kuullostaa omituiselta tai joltain mutta en ole itse tahtonut sitä. Mutta siis kyseessä on jokin tietty tuoksu, jonka tunnen joskus täysin satunnaisesti ja ilman varoitusta jollain yhdellä sisäänhengityksellä. Tämä tuoksahdus saa ajatukseni katkeamaan ja mieleeni tupsahtaa se henkilö, josta kyseinen tuoksu on peräisin. Again, en ole valinnut tätä, tämä vain on.

Ensimmäisen kerran koin tätä viime vuoden kesällä / syksyllä. Olin hieman liian paljon ihastunut rippileirillä tapaamaani tyttöön. Tytöllä oli voimakas ja minulle muuten aika tuntematon tuoksu, todnäk peräisin jostain kuivasamppoosta tai jostain en tiedä. Mutta jonkin ajan kuluttua jostain syystä se tuoksu alkoi ilmestyä huomaamatta yhdeksi hetkeksi ja se sai ajatukseni siten muualle siitä mitä silloin oli ajatellut. Joskus huomasin, että jotkut paidoistani ja peitoistani tuoksuivat samalle. Se ei haitannut elämääni vaan piristi sitä. Nykyään olen ollut ko. tytön kanssa hyviä kavereita jo pitkään ja hän on muuttanut toiselle paikkakunnalle.

Toisen kerran koin tätä kevään iltapuolella. Tälläkin kertaa tuoksu oli peräisin tytöstä, johon olin kovasti ihastunut ja jonka ajoittainen ajatteleminen sai minut hyvälle tuulelle. Ja tälläkään kertaa se ei haitannut elämääni tippaakaan. Toisaalta tällä kertaa aloin kunnolla miettiä että miksi näin tapahtuu, että miksi yhtäkkiä ilman syytä tuo tietty tuoksu tuntuu sisäänhengityksessäni. En tuoksun ilmestyessä yleensä edes ollut ajatellut mitään häneen liittyvääkään. Nekin tuoksut jäivät jossain kohdassa olemattomiin ja samoin tyttö. Jälkimmäisestä en ole yhtään iloinen.

Ja Nyt. Nyt, kun olen saanut vihdoin ja viimein ajatusmaailmani irti entisestäni, juuri, kun olen pystynyt jopa viettämään päiviä, jolloin en edes ajattele häntä, niin totta kai, tietysti, se rakkaalleni ominainen ihana tuoksu ilmestyy hetkeksi haikeana hengitykseni tielle. Se tuoksu, joka takasi minulle maittavat ja rauhalliset yöunet, joka kertoi että nyt lähelläni on joku, joka oikeasti välittää, joka välitti sydämeeni rauhaa, lämpöä ja rakkautta. Se tuoksu on yksi niistä harvoista asioista, joiden takia enää kamalasti joudun ajattelemaan menetettyä rakkauttani.

Olen yrittänyt viime aikoina olla ajattelematta häntä ja onnistunutkin aika hyvin. En enää jaksa soitella hänelle, sillä hän jostain syystä on nyt tullut sellaiseksi ettei halua puhua PAITSI jos hän puhumisellaan häiritsee minun suunnitelmiani. Sellainen toiminta on minusta ihanaa, mutta toisaalta tietysti ärsyttävää. Nyt, vaikka minulla olisikin oikeasti tärkeää asiaa ja soitan hänelle, niin hän vaikuttaa siltä ettei halua puhua kanssani. Vastaamattomiin puheluihin ei soiteta takaisin tai sitten vain yksinkertaisesti saan luurin korvaani. Täten olen luovuttanut. Ja hänhän ei soittele minulle, sillä luullakseni hän kuvittelee pelaavansa kanssani peliä, jossa testaan, että kauanko häneltä kestää soittaa minulle. Okei, tässä oli ehkä vähän liikaa turhaa juttua, mutta tulipahan filleriä.

Katsoin Holiday Starin loppuun ja ikävä jäi niitä lintuja, joihin olen investoinut varmasti lähemmäs 40 tuntia (katson streameja enemmän kuin kerran, hyvää taustakuunneltavaa pelatessani Rebirthiä). Aion, kunhan jaksan/viitsin/jotain, niin vähintään ostaa Steamista Hatoful Boyfriendin tukeakseni pelin tekijää. Todennäköisesti tilaan Japanista jotain St. Pigeonations -tuotteita koska miksi ei. En tulisi ainakaan pelaamaan sitä peliä, jos ostaisin sen, sehän on loppujen lopuksi visuaalinen romaani, jonka olen kokenut kannesta kanteen. Ilman katumusta, täynnä iloa ja onnea. Ne streamit olivat kaikki kaiken kaikkiaan aivan mahtavia.

Loppun vielä että minua lievästi häiritsee, etten laittanut kuvaa tekstiini nimeltä Jenna. Se kun jostain syystä löytyy tuolta selatuimpien sivujen listalta vähän orpona kun kaikilla muilla on kuva. Myös tällä. Aika isokin vielä. Tässä teille siis professori Nanaki Kazuaki. Holiday Starista. Ja illanjatkot teille.

Halloween Spectacular 4 (YDA)

Tuuli ujeltaa raollaan olevasta ikkunasta. Täydellisen hiljaisuuden rikkovat vain kellon tikitys, näppäimistön naputus, ja staattinen rätinä lukuvalosta, joka on yön ainoa valonlähde. Hyvää pyhäinpäivää.

Lopulta vietin Halloweenin kauhuosion yksikseni. Toki olin paremman tekemisen puutteessa pari tuntia kirkolla moikkaamassa kavereita. Kuulin kaunista laulua ja pelasin pastoria vastaan pari biljardia. Hyvä reissu. Aamusta iltapäivään koulussa opin myös itsestäni suhteellisen paljon uusia asioita. Tässä koetin käydä läpi päivän kauhuun liittymättömiä tapahtumia.

Olen kokenut tämän päivän aikana viisi suht merkittävää asiaa kauhuun liittyen, mikä on hyvä asia, kun otetaan huomioon se, että oletin itkeväni itseni uneen jo ennen puoltayötä.

Ensimmäisen asian koin koulussa, maantiedon tunnin alkupuolella. Maantiedon tunneilla opetukseen käytetään sähköistä oppikirjaa sekä yhtä elämäni parhaimmista opettajista. Läppäri on aina tunneilla mukana, joten opettajan höpöttäessä viisauksia voi samalla selata tietokoneella mitä huvittaa. Päätin jostain syystä lukea jonkin creepypastan, kun halusin koettaa suomentaa teille taas sellaisen. Tulin toisiin aatoksiin. Olin kerran jo lukenut kyseisen pastan - ja uskokaa, se oli aika hyvä - mutta siinä oli jotain sen verran epäuskottavaa, että luin loppuosan noin puolisydämellä. En tiedä, mikä oli. Pasta oli oikeasti hyvä ja arvostelutkin yllättävän positiivisia. Ehkä en ollut oikealla tuulella. Mutta jos haluatte lukea yhden parhaiten arvostelluimmista pastoista, niin se löytyy interneteistä nimellä Normal Porn for Normal People (linkki CPwikiin).

Toisen asian koin kotona, olohuoneessa. Sitä latisti hieman perheenjäsenet, jotka tietyin väliajoin ilmestyivät häiritsemään. Olin uppoutunut kuitenkin niin syvälle, ettei se haitannut liikaa. Kyseessä olivat kaksi viimeistä osaa Lucahjinin Trilby's Notes -LP:stä. Lucah on tehnyt jo kolmena vuonna putkeen Halloweenin aikaan yhden Chzo Mythos -LP:n - 5 Days A Stranger ja 7 Days A Sceptic - joista jokaisesta olen nauttinut huimasti. Pelit ovat itsessään mestariteoksia ja Lucahjin merkitsee minulle suht paljon. Hän sanoi yrittävänsä tehdä Chzo-sarjan viimeisen pelin 6 Days A Sacrifice jo ennen seuraavaa Halloweenia. Todennäköisesti siinäkin tapauksessa katson jaksot lähempänä juhlapyhää. Suosittelen katsastamaan pelejä. Ne kaikki voi ladata virallisesti ja ilmaiseksi fullyramblomaticin blogista. Ne ovat hienoja ja laadukkaita kauhupelejä. [Side note: Näköjään sieltä blogista löytyy ensimmäinen peli eli 5 Days A Stranger jopa suomennettuna. Pitänee itse tarkastaa käännöksen laatu.]

Kolmannen asian koin kotona, nojatuolissani noin kello puoli viisi lähtien. Suunnilleen siihen aikaan asetin Eternal Darkness: Sanity's Requiem -levyn Wiini sisään ja aloin pelaamaan. Ja tässä nyt teille taas pitkästä aikaa.

---

ETERNAL DARKNESS:
Sanity's Requiem (2002)

Jasun Blogi exclusive arvostelu

Ennakkotietoa minulla oli pelistä aika vähän. Tiesin, että kyseessä on yhden luotettavimmista lähteistä yksi suosikkipeli. Herra Caddicarus on kuitenkin vain maininnut pelistä pari kertaa, mutta ei kertaakaan ole tehnyt siitä arvostelua. Hänen kertomanaan tiesin myös, että peli voi joissain kohdin vaikuttaa siltä, että se on rikki. Tämä kuulemma auttaa lisäämään kauhua. En vielä päässyt niin pitkälle. Tiesin vielä, että tämä minun kopioni ei välttämättä toimi. Luulen sen väitteen olevan väärä.

Eternal Darkness on peli, johon ihastuin lähes heti sen aloitettuani. Kun ohjat annetaan pelaajalle, ohjaa hän Alex -nimistä tyttöä tämän isoisän kartanossa. Alex koettaa selvittää, miksi ja miten isoisä ollaan murhattu. Pelaaminen on omissa kankeissa sormissani erittäin nautinnollista. Hieman harvassa käytössä ollut GameCube-ohjain mukauttaa käteni sukkelasti sen kauniisiin muotoihin. Pelaaminen on sujuvaa ja tarpeeksi yksinkertaista (ainakin toistaiseksi). Jotenkin onnistuin korvaamaan pelkoni mielenkiinnolla ja tutkin kartanosta kaikki tutkittavissa olevat paikat ennen pelin jatkamista. Huoneissa oli tiettyjä asioita, joita pystyi katsomaan lähempää, joista useista sai lisätietoja ja kuvauksia ja niistä joitain sai manipuloitua jotenkin. Teksti on ytimekästä ja luettavaa.

En ehtinyt pelata kauaa, mutta se vähä jonka pelasin sai aikaan sen, että jatkan peliä huomenna (olen väsynyt nyt). Ehdin kokea kauhua, arvoituksia, nostalgiaa, ennakko-odotuksia, trilleriä, historiaa, kummastusta ja mitä ja vaikka. Arvoitukset ovat ainakin alussa aika helppoja. Ohjattava henkilö vaihtuu välillä. En tiedä, mitä muuta kertoisin. Upea alku. Odotukset korkealla. Kiitos.

---

Pelaamisen jälkeen halusin pikaisesti soittaa kaverille ja kysyä, voisiko hän viettää Halloweenia kanssani. Olin kuitenkin ottanut muutamasta kerrasta opikseni ja söin ruokani ennen soittamista. Puhelu kesti sen verran kauan, että myöhästyin kirkosta hieman. Ja eihän hän tietenkään minun kanssani halua olla.

Neljännen asian koin kirkon jälkeen. Kävin suihkussa ja soitin taas kaverille. Ei vieläkään halua viettää Halloweenia kanssani. No, hän puhui minulle ja minä hänelle ja laitoin samalla itseäni varten leffaa ja leffaevästä valmiiksi. Leffa oli pausella noin 20 minuuttia ennen kuin kaverini päästi minut katsomaan sitä rauhassa. Ja on paljon mahdollista, että kyseinen leffa voipi olla uusi kaikkien aikojen suosikkileffani. Tai ehkä ei. Linnunradan käsikirja on kyllä upea. Ja moni muu. Mutta. Tässä toinen.

---

Uhrilampaat

The Silence of the Lambs (1991)

Jasun Blogi exclusive arvostelu

Puhelimessa ollut kaverini oli joskus sanonut leffaa hyväksi ja sanoi niin vielä tänään illallakin. Mutta sitten kun noin viidennettätoista kertaa sanoin että alkaisin nyt katsomaan tätä niin hän sanoi ettei se edes ole niin hyvä leffa. Väärässä oli.

The Silence of the Lambs ei ehkä luokittaudu minun kirjassani kauhun alle vaan ennemmin psykologisen trillerin. Elokuva oli erittäin erittäin kovin paljon minun mieleeni. Kaunis päänäyttelijä, mahtavat aiheet, hienot grafiikat, musiikki kohdillaan, jne. Yksi piirre elokuvassa sai minut innostumaan aika paljon, ja se on se, että pelätty, vaarallinen ja manipuloiva Hannibal Lecter näyttää ja käyttäytyy leffassa aika lailla samalla tavalla kuin kovasti arvostamani psykologian opettajani.

Mutta siis juu. Kaikin puolin upea elokuva. Mukaan sisältyy jännitystä, arvoitusta, psykologiaa, mielisairautta, manipulointia ja kyllä sitä kauhuakin jonkin verran löytyy. En oikeastaan keksi paljoa lisättävää. Suosittelen.

---

Viidennen asian koin hieman ennen kuin päivä vaihtui toiseen. Olin soittanut leffan jälkeen vielä kerran sille kaverilleni ja kysyin että haluaako hän enää jutella kun paljon juttua riitti yrittäessäni alkaa katsomaan leffaa ja hän sanoi että ei ja se jäi lyhyeksi se puhelu. Tarkoitus oli jatkaa Eternal Darknessia, mutta halusin kirjoittaa tänne Halloween-postin. Jossain kohtaa kirjoittaessani eksyin YouTubeni etusivulle ja siellä päälimmäisenä komeili Ze Frankin uusi video. En muista, milloin olen viimeksi nähnyt häneltä materiaalia. No, nauroin ääneen tälle Halloween-aiheiselle videolle ja katsoin häneltä saman tien muutaman muunkin videon.

Siinä ne viisi olivat. Niitä tulee vielä varmaan kaksi, jos JonTronin nyt juuri äsken tullut uunituore video on niin hyvä kuin voin olettaa ja jos toiveeni toteutuu ja saan nauttia YogPodin Halloween Spac-4-cularista tai sellaisesta, kun he ovat joka vuosi sellaisen tehneet.

Öitä. Ajakaa varovasti.

Suomen hammaslääkäriliitto suosittelee ksylitolia.

Ostin paketin purkkaa joskus viime keväänä. Noukin sen valtsun hyllyltä, kun olin keräämässä hieman evästä tulevaa yötä varten. Purkki juusto-pringlejä ja muistaakseni jotain suklaata ja pullon Dr. Pepperiä. Unohdin hammasharjan kotiin, joten ajattelin, ettei purkasta mitään haittaa olisi.

Mutustelin sinä yönä useamman laatan. Ja se yö oli osin suhteellisen ikimuistoinen. Hauskaa oli eikä tarvinnut olla yhtään yksin. Yön jälkeen saavuttuani kotiin jätin purkkapaketin autoon. Se oli siellä jonkin aikaa, mutta ei varmaan liian kauaa, muistan nimittäin, kuinka ensi kertaa sain oma-aloitteisesti viedä tytön kanssani ulos syömään, ja kuinka otin laatan joko ennen tai jälkeen tapahtuman. Loppujen lopuksi vietin hänen kanssaan kuitenkin suhteellisen pienen määrän päiviä eikä siitä sitten kai ole konkreettisesti jäänyt muuta kuin kehno kaverisuhde. Tyttö oli minun silmissäni täydellisyyttä hipova ja erittäin ihastuttava ja hänen kanssaan vietetyistä hetkistä mieleeni on painunut kovin monta. Nykyäänkin hän ilmestyy tietyissä olosuhteissa päähäni erään hetken takia, mikä ei sinänsä ole täysin mukavaa. En ole ollut hänen kanssaan tekemisissä pitkähköön aikaan, ja luulen ettei hän pidä minusta enää. En tiedä varmaksi. Muistan kuitenkin mutustelleeni yhden laatan jokaisen hänen kanssaan viettämäni illan "kunniaksi".

Paketti oli lähes tyhjä ja jätin sen unholaan pariksi kuukaudeksi.

Sitten, eräänä kauniina lauantai-päivänä löysin paketin kaapista. Olin kai etsimässä deodoranttia tai erästä korua, mutta löysin purkkaa. No, kai sitä tavallaan voi "perinnettä" jatkaakin. Se lauantai oli nimittäin elämässäni ainakin jotenkuten merkitsevä päivä, se oli ensimmäisten treffieni päivä. Torstai- ja perjantai-illan olin jo viettänyt silloin vielä tulevan tyttöystäväni kanssa, joten lauantaina oli täysin turvallista lähteä treffeille leffaan. Kävimme katsastamassa The Fault In Our Starsin, jonka itse olin kerran jo nähnyt. Ensimmäisellä kerralla olin ainoa poika teatterissa. Mukanani olleet kaksi tyttöä kumpikin vuosivat kyyneleitä filmin loppupuolella. Mielestäni tämä oli kovin suloista. Deittini oli kuitenkin toista maata ja väitti vuorenvarmasti kuvan loputtua, että hänhän ei itkenyt sitten yhtään. Muistan vieläkin, kuinka hänen kostuneet silmänsä kiilsivät kauniisti teatterissa, mutta todennäköisesti hän ei vieläkään väitä itkeneensä. Itse pidättelin ensimmäisellä kerralla kyyneleitä. Silloiset leffaeväni olivat aika huikeat. Pullo halpaa makuvettä ja toisen tytön kanssa puoliksi jaettu suklaalevy. Treffi-iltana annos oli lievästi raskaampi: kahden kesken kilon pussi irtokarkkeja, minulla Supernova-pullo ja deitilläni kokispullo hänen nimellään. About kilon irttareista jäljelle jäi lähes kilo, jonka deittini sitten omin voimin hävittäisi seuraavan viikon aikana. Pitkä, kaunis ilta loppui hölmöön ensisuudelmaan hänen kotinsa portilla.

Loput sen kertaisesta tarinasta suurin piirtein kai tiedättekin jo. Otin uuden laatan aina joskus hänen kanssaan vietetyn illan jälkeen, mutta se jäi sivuprojektiksi ja unohtui. Eivätkä laatat olisi läheskään riittäneet. Mutustan tällä hetkellä nimittäin viimeistä laattaa. Ja ilman mitään syytä. Mutta tässä näemme, miten paljon muistoja voi liittyä pieneen, pikkurahalla ostettuun purkkapakettiin. En miettinyt ostamista melkein yhtään, mutta olen iloinen siitä, että tein sen.

Hyvää yötä.

Rauman kettu ja Japanin lippu

Katsellessani Vsaucen videota maapallon arvosta, pälkähti päähäni pieni ajatus: Millainen olisi maailma ilman lukkoa? Olen yksinkertaisesti sanoen liian tyhmä puhumaan faktaa näin isosta asiasta, mutta antakaa kun spekuloin.

Konkreettinen lukko on siis jutska, joka pitää toista, yleensä isompaa, jutskaa lukossa eli avaamattomissa tai kiinni kunnes lukko avataan, jolloin toinen juttu aukeaa paitsi ei aina aukea jos vaikka lukko on syöpynyt tai jotain. Lukkoja ovat esimerkiksi ne rautaiset möhkäleet ovissa, joihin työnnetään avain tai sellaiset numeropädit kassakaapin oven vieressä, joka avautuu näppäiltäessä oikea koodi. Lukkoa käytetään yleensä kun halutaan suojata omaisuutta tai pitää ihminen tai jokin muu jossain paikassa jumissa tai jostain paikasta poissa. Ymmärtänette lukon tarkoituksen.

Perimmäinen kysymys oli että miten ilman? Todennäköisesti historia kokonaan ilman lukkoa olisi kovin erilainen. Mutta meillä on lukko enkä ala nyt kirjoittamaan maailmanhistoriaa uusiksi. Sen sijaan spekuloin, millaisia juttuja tapahtuisi jos kaikki lukot saisi auki kuka tahansa. Eli siis niistä ei olisi muuta hyötyä kuin pitää pienet koirat jotka ei osaa avata ovia poissa paikalta.

No ihan ensimmäiseksi tulee mieleen että joka ikiseen asuntoon olisi joka ikisellä henkilöllä täysin esteetön pääsy. Tämä johtaa suoraan mm. yksityisyyden rikkomiseen, väkivalta- ja seksirikollisuuden yleistymiseen sekä ryöstöjen massiiviseen nousuun. Ja nyt hoksasin että kaikki suljetut kaupatkin saisi noin vain auki. Ja muut liiketilat. Ja autot saisi anastettua. Ja lentokoneet. Ja asevarastot sekä armeijan tilat. Ja NASA:n tilat sun muut. Yhtäkkiä iski laiskuus enkä jaksa enää jatkaa.

Muutenkin mieleni tekee kirjoittaa jotain muuta. Ja se jotain muuta on aika tietty juttu. Nimittäin lukko ja erityisesti avaimenreikä toivat mieleeni erään mahtavan creepypastan, joita ei muuten täälläkään ole pitkään aikaan näkynyt. Olen juuri vähän aikaa sitten itsekin palannut näiden kertomusten pariin lukemalla mm. tunnettuja juttuja kuten "The Comfy And Cozy Cabin" ja "The Couch" sekä kiistattoman klassikon "The Russian Sleep Experiment". Mutta siis. Olen päättänyt suomentaa tänne Teitä varten tämän yhden suosikeistani, jota en muuten löytänyt suomeksi oikein mistään. Voi hyvinkin olla että suomennos on olemassa ja en vain etsinyt tarpeeksi kauaa, mutta tämä nyt kuitenkin on täysin oma suomennos, joten laadusta ei ole takeita. Yrittäessäni selvittää kyseisen pastan kirjoittajaa en löytänyt mitään. Sen sijaan löysin tämän.

Ja anteeksi nyt vain mutta 18? Oikeasti? Ymmärrän kyllä että jotkut tarinat saattavat olla hieman rajuja mutta 18 saattaa mennä jo vähän yli. No, keksittyäni luvun joka on 18 pienempi kuin 2014 huomasin ettei tästä sivusta ollut sen enempää iloa. Mutta tässä nyt Teille Creepypasta Wikistä luettu oma suomennos tarinasta nimeltä "White with Red".

Mies saapui erääseen hotelliin ja käveli vastaanottovirkailijan pöydän luo varatakseen huoneen muutamaksi päiväksi. Pöydän takana ollut nainen antoi miehelle avaimen ja kertoi, että käytävällä hieman ennen miehen huonetta olisi huone, jonka ovessa ei olisi numeroa, ja joka olisi lukittu. Ketään ei saanut mennä sinne. Nainen selitti, että kyseessä oli varasto, ja että se oli kiellettyä aluetta. Hän muistutti miestä asiasta muutamaan kertaan ennen kuin päästi tämän yläkertaan. Mies noudatti vastaanottovirkailijan ohjeita ja suunnisti suoraan huoneeseensa ja sänkyynsä.

Naisen oudot vaatimukset olivat kuitenkin herättäneet miehen uteliaisuuden, joten seuraavana yönä hän käveli käytävää pitkin ja kokeili numeroimattoman huoneen ovenkahvaa. Tietysti se oli lukossa. Hän kumartui ja kurkisti sisään leveästä avaimenreiästä. Sen läpi tuli kylmää ilmaa miehen silmään. Mies näki hotellihuoneen, joka oli samanlainen kuin hänen omansa, ja huoneen kulmassa hän näki naisen, jonka iho oli erittäin kalpeaa. Nainen nojasi päätään seinää vasten, kasvot ovesta poispäin suuntautuneina. Mies tuijotti hämmentyneenä vähän aikaa. Oliko kyseessä julkisuuden henkilö? Tai omistajan tytär? Mies melkein koputti oveen uteliaisuuttaan, mutta päätti olla tekemättä niin.

Miehen yhä katsellessa nainen kääntyi yhtäkkiä jyrkästi ja mies hypähti taaksepäin ovesta toivoen, ettei nainen epäilisi tirkistelyä. Mies hiipi pois ovelta ja käveli takaisin huoneeseensa. Seuraavana päivänä hän palasi oven luo ja katsoi leveän avaimenreiän läpi. Tällä kertaa hän ei nähnyt muuta kuin punaista. Hän ei erottanut mitään muuta kuin selvän, liikkumattoman punaisen värin. Ehkäpä huoneen asukkaat tiesivät hänen kurkistelleen edellisenä iltana ja olivat peittäneet avaimenreiän jollain punaisella. Mies tunsi itsensä kovin nolostuneeksi siitä, että oli saanut huoneessa olevan naisen olon niin epämukavaksi, ja toivoi, ettei tämä ollut valittanut asiasta vastaanottovirkailijalle.

Nyt mies päätti kysellä vastaanotossa olleelta naiselta lisää tietoja. Nainen huokasi ja kysyi, "katsoitko avaimenreiän läpi?"

Mies kertoi tehneensä niin ja nainen kertoi, "No, voin kai ihan hyvin kertoa sinulle, mitä siinä huoneessa tapahtui. Kauan aikaa sitten eräs mies murhasi vaimonsa siellä, ja olemme huomanneet, että nykyäänkin, jos joku yöpyy huoneessa, tuntee hän olonsa erittäin epämukavaksi. Eivätkä nämä huoneen ihmiset ole aivan tavanomaisia. He ovat kokonaan kalpeita, täysin valkoisia. Paitsi heidän silmänsä, ne ovat täysin punaiset.."

En tiedä ulkopuolisen näkökulmaa, mutta omasta mielestäni suomennos meni ihan hyvin lukuunottamatta viimeistä sektiota. Toisaalta englannista on aina hieman hankala kääntää suomeksi ja muutenkin creepypastat kirjoitetaan usein hieman huonolla kieliopilla.

Löysin muuten tavallisen epätavallisella tavalla uuden kiehtovan musiikkityylin. Tai, no, yhden bändin, joka soittaa epänormaalia musiikkia. Jotkut varmasti väittäisivät, ettei se ole musiikkia. Sellaista ambience-ääntä, joka sopii uskomattoman hyvin luomaan tunnelmaa vaikkapa juuri kauhujuttuja varten. Nyt vain kuuntelin yhtyettä, mutta YouTubessa erään kappaleen musiikkivideon kommenteissa puhuttiin siitä, kuinka karmiva ja järkyttävä kyseinen video on, ainakin verrattaessa nykyisiin järkytysvideoihin. Nytpä tiedän, mitä taustamusiikkia kuunnellaan ensi kerralla, kun taas joskus porukassa kerrotaan kauhujuttuja. Itse asiassa täytyy pitää tämä mielessä, nimittäin, kaveripiiriini kuuluu nykyään ainakin kaksi sellaista ihmistä, jotka osaavat kertoa karmivia tarinoita. Tai todistettavasti ainakin toinen heistä osaa. Toinen kuitenkin tietää pahaljon erilaisia tapoja saada iho kananlihalle.

Kunhan joukkoa vain keksisin tarpeeksi, niin voisin alkaa oikeasti puhua heille tällaisesta illasta/yöstä. Varsinkin nyt kun illat pimenevät ja pyhäinpäiväkin lähestyy. Sitä odotellessa toivotan teille hyvää päivänjatkoa tai mahdollisesti hyvää yötä. Ja jatkoa. Ja sellaista. Ja hei hei.

Shall I compare thee to a summer's day?

I shan't.

Tämän koko viikon ajan on oloni ollut lähes sietämätön. Tai jos joukossamme on niitä *ihania* ihmisiä, joiden on aina pakko ottaa kaikki kirjaimellisesti (olen joskus ollut sellainen) niin ei ihan koko viikon. Ne maanantain ensimmäiset vajaat kolme tuntia, jotka hereillä olin, olivat hyvin mahdollisesti tähänastisen elämäni parasta aikaa.

Siitä se ylämäki sitten alkoi. (Ja tämä on mollivoittoinen valitusteksti, ihan vaan varoitukseksi)

Ja sitä korkeaa ylämäkeä pitkin olen jo kaksi päivää raahautunut ja näyttäisi vahvasti siltä, että tässä olisi se jyrkin kohta. Ja jos jollakulla on nyt hyvä fiilis, kannattaa ehkä lakata lukeminen. 

Istun/makaan huonossa asennossa olohuoneen sohvalla, sillä juuri tähän kohtaan läppäriini ylettyy kaiuttimien Aux-liitin ja laturi. Se on kuitenkin pienin paha. Olen kotona yksin. Koko perheeni on lähtenyt alkuviikoksi merelle meidän mökille nauttimaan lomasta ja auringosta ja viileästä merivedestä ja siskoni perhe on siellä myös. Minun oli jäätävä kotiin, kesätöissä kun käyn.

Kesätöissä liikun noin 8 tuntia tulikuumassa mopoautossa kuumasta paikasta toiseen kuumaan paikkaan pitkin päivää ja heilun hiestä märkänä trimmerin ja klipon ja harjan kanssa paahtavan auringon alla. Olen viettänyt osia työpäivistä myös vain pitämällä taukoa. Se tarkoittaa useimmiten sitä, että makaan mopoautossa, jossa kuuntelen musiikkia, viestitän kavereille, pelaan HeartGoldia tai nukun. Kuullostaa ihan mukavalta, vai? On se ajoittain aika mukavaa, mutta kuumuus vie iloa näistäkin asioista. Varjoisaa parkkipaikkaa on hankala löytää, eikä se varjo siinä kauaa pysykään kun tämä meidän pallomme sattuu pyörimään.

Päivät ovat olleet usein myös sitä, kun sulkiessa silmäni yli kolmeksi sekunniksi saatan melkein nukahtaa. Tällä viikolla on unta mahtunut kaaliin reilut yhdeksän tuntia ja muksut se ei sitten ole suositeltavaa eikä terveellistä vaan aika tyhmää. Mutta tätä harvinaislaatuista tilannettani jossa sain nukuttua maanantaina vajaat kolme tuntia en kadu vieläkään yhtään.

Tähän mahdollisesti jyrkimpään hetkeen lisään vielä senkin, että kun melkein torkahdin tuossa päivällä huonossa asennossa ja nyt minulla on se kuuluisa olo, josta olen tai en ole täällä puhunut. Eli minulle tulee oksettavan paha olo, jos nukun keskellä päivää. Lisätään vielä, että minun täytyy palata siihen tulikuumaan autoon ja ajaa tulikuumaan keskustaan, jossa saan viettää yöni kesälomakännikalojen laulaessa ikkunani alla.

(Tämä alempi tekstipätkä on varsin tylsä eli jos sinulla on kiire niin älä lue sitä)
Ja vieläkin lisää. Ostin jokin aika sitten melkein kaikilla rahoillani uuden puhelimen, ja siihen ei saa lähialueilta ostettua suojakuoria tai mitään suojaamaan näyttöä. Isäni tilasi netistä minulle sitten suojakuoret ja suojakalvon. Ne eivät maksaneet kamalan paljoa ja ne saapuivat tänään. Mutta en vain tiedä kuinka kauan jaksan olla heittämättä niitä aurinkoon. Suojakalvo on rosoinen ja kun siinä hieman liu'uttaa sormea, niin kuin kosketusnäyttöpuhelimilla yleensä tehdään, lähtee siitä ääni. Siis sellainen ääni, joka kuuluu huoneen toiselle puoleelle. Ja kun kosketusnäytöstä ei pitäisi lähteä ääntä. Lisäksi kalvon alle syntyi ilmakuplia, joita ei voi ottaa pois, sillä ne syntyvät yhä uudelleen. Ne tulevat vieläpä kohtiin, joihin en ole edes koskenut. Vielä kaupan päälle suojakalvo vääristää näytön valoa niin, että koko kuva on täynnä pieniä vihreitä ja sinisiä ja punaisia viivoja vähän niin kuin märässä näytössä. Mutta olihan sitten se suojakuori. Sehän suojaisi näyttöäkin aika hyvin, kun se on sellainen pehmeä jossa on magneettiläppä. Magneettiläpän kiinnike sattuu vain olemaan väärällä puolella eli peukalon puolella eli se tulee aina läpän avatessa peukalon ja näytön väliin. Ja jotta sen saisi siitä hivutettua peukalon taa, pitää peukalo murtaa vähän siitä alemman nivelen yläpuolelta. Tähän voisi kuitenkin jopa tottua. Mutta ei, tämä pehmeä suojakuori tekee puhelimen värinä-ominaisuuden täysin tehottomaksi. Eli värinä ei tunnu siitä läpi. Eli loppujen lopuksi meni jonkin verran rahaa hukkaan ja puhelin on edelleen haavoittuvainen.
(Noin)

Ja tämä kaikki saattaa kuullostaa aika sietämättömältä. Minulta saattaisivat nämä juuri ja juuri mennä ohi melkein vähän kehnompina normipäivinä jos tähän kaikkeen ei lisättäisi tätä seuraavaa mahdollisesti isointa pahaa. Viime viikolla loppuviikosta elämääni hivuttautui uusi ihana ihminen. Hänen kanssaan sain viettää vajaat neljä suorastaan upeaa päivää ja lopulta hänestä tuli erittäin tärkeä minulle. Ja totta kai eilen hän lähti pois jonnekin pitkälle saaristoon ja on siellä ainakin viikon. Ja jo nyt minulla saattaa olla häntä ikävä, ja se ikävä tulee kasvamaan joka päivä, jos on elämänkokemustani uskominen. Ja tämä asia tekee ajastani lähes sietämätöntä. Tämä ja sitten nämä pari hyttysenpistoa jotka eivät lakkaa kutiamasta.

Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin toivotan kaikille hel**tin hyvää kesää. Stna.

In memory of Margaret Bell

Margaret Bell oli tunnollinen mehiläisenhoitajatäti. Sitten hän kuoli. Hautajaisten jälkeen hautajaisiin osallistuneet ihmiset hämmästyivät nähdessään suuren mehiläisparven hhyrräävän tien viereen, aivan Bellin taloa vastapäätä. Mehiläiset viipyivät täysin paikallaan noin tunnin verran ja sitten hhyrähtivät takaisin sinne mistä tulivatkin. Ihmis-olennot ovat tulkinneet tämän niin, että mehiläiset kävivät kunnioittamassa hoitajatätivainaata, kun tämä oli niin hyvä mehiläisenhoitajatäti. Todennäköisesti kukaan ei ole edes yrittänyt keksiä mitään muuta selitystä, sillä se on niin hyvä selitys.

Mehiläisiä EI saa seikoittaa ampiaisiin tai herhiläisiin tai kimalaisiin. Mehiläiset ovat hienoja otuksia, jotka imevät kukkasten mehuja ja tekevät siitä monien mielestä hyvänmakuista hunajaa. Tämän lisäksi ne levittävät kukkasten mehuja toisiin kukkasiin ja sitten kukkasia tulee raskaaksi ja syntyy uusia kukkasia. Mehiläiset ovat myöskin kohtuullisen suloisia.

Eikö? No eivät mehiläiset mitenkään täydellisiä ole. Ensinnäkin hermostutettaessa ne yleensä pistävät piikkinsä ihoon ja niissä piikeissä on myrkkyä joka koostuu pääosin melittiinistä joka on aika vaarallinen aine jos on sille allerginen mutta jos ei ole niin ei se sitten niin paljon haittaa. Sitä paitsi jos jokin pistin-eläin pistää sinua, niin fyysisen kivun sijaan voit ajatella, kuinka olet niin ärsyttävä ja vihaa aiheuttava ihminen, että joku elämänmuoto tappaisi itsensä aiheuttakseen sinulle hieman kipua. Ampiaiset ja mehiläiset etc nimittäin kuolevat pistäessään. Lisäksi mehiläiset ovat monelle erittäin pelottavia kun ne lentävät ja pitävät ääntä ja pelottelevet ja lentävät läheltä ja niin edelleen.

Mehiläisistä siis tämänpäiväinen teksti. En tiedä miksi, mutta ainakin oli asiaa. Huomenna varmaan luvassa valitusta Lucia-juhlasta. Jatkot.

" And I / Take back all the things I said to make you feel like that "

Halloween Special: Halloween Spectacular 3: Halloween Manifesto

[Prep.]
Kyllä nyt hieman ottaa nuppiin, kun olisi aikaa ja resursseja väsätä oikein kunnollinen kauhuspessu, mutta mieliala on vääränlainen. Miten oikea mieliala saavutetaan? En tiedä. Mökille lähtö varmaankin auttaisi. Teen sen, jos odottamani puhelu ei saavu vähään aikaan. Toinen asia, jota en tiennyt, on se, että milloin Halloween oikein on. Kuulemma pitäisi olla pyhäinpäivän aattona. Ja sitten sen kuuluisi olla viimeinen päivä lokakuuta. Ongelma vain on se, että pyhäinpäivä on toinen marraskuuta. Lopulta päädyin lokakuun viimeiseen päivään, sillä niin on aina ollut. Nyt siis katson vähän matskua 7 Days a Skepticistä ja ehkä pari muuta hermostuttavaa klippiä ja odotan puhelua ja jos odotan turhaan niin lähden ehkä sinne mökille.

~ Noin kolme tuntia myöhemmin ~

I never got my phone call. It's a bit sad, really. Also, it's the perfect weather for Halloween, on Halloween. Heavy rain, complete darkness and a chilling breeze. Too bad I haven't got any friends with whom I would spend this magical evening. Or then I do, but I haven't been informed of it.

Anteeksi tuosta. Kuuntelin juuri kolmisen tuntia nonstoppina englanninkielisiä podcasteja. Don't judge.

[/Prep.]

Tervoteloa teikät. Tässä blogitekstissä katsastamme muutamaa tavallista lyhkäisempää creepypastaa. Micropasta on se virallisempi nimi. Ei ehkä ihan virallinen, mutta käypä ainakin. Toivottavasti istut mukavasti ja osaat englantia, sillä minä en jaksanut / ehtinyt / ollut tarpeeksi motivoitunut suomentamaan näitä. Aloittakaamme.

Ensimmäinen micropasta on nimeltään "Evening Routine" ja credit on osoitettu nimimerkille "Sangth". Olen tuonut sen, kuten muutkin pastat, suoraan tänne blogiin, jotta Teidän ei tarvi huolehtia epäluotettavista linkeistä ja jotta mobiililukijatkin pääsevät heti lukemaan. Olkaa hyvät:

" Don't look up at the mirror.

You know how that always goes. They look up at the mirror and it's right there behind them. Just stare down and turn the sink handle. Reach over for the towel. No. Whatever you just felt isn't there. Bring your hand back, you don't need to dry them anyway, you're going to bed. Keep your head down, keep your hair over your face like a visor, look at your feet when you turn around. Now pull open the door. Don't look ahead down the hall, of course it'll be standing right there watching you, just keep looking down, act like you're half awake, maybe you can fool it. Turn left and go straight ahead. Don't look down the left or right halls as you reach your door, don't even indulge your peripheral vision, just get there.

Go to your computer and turn off the screen. You know exactly where the switch is. Don't look at what's flashing on the screen. You know that whatever is on there isn't what you left on. Just kneel and hold the power button. It should only take five seconds or so. Come on. Now turn and walk to your dresser just like before. No, don't look at its feet, look at yours. Keep looking down and walking. Don't walk too slow. Don't walk too fast. Pull off your shirt. Don't take forever getting the thing off, just do it quickly. Same with your trousers. Careful. Don't trip yourself. Open the drawer and put them both in. Who cares if it's just one of the shirts, don't look at what else is in there. Just close it. Some of the shirt got caught at the top. Open it again, shove it in, close it.

Ok. Now turn again. Look down. Don't stand too close to the bottom of the bed. Don't let it grab your ankles. Just get on the bed. Now move the pillows and lie on your side with your back to the wall. Keep your eyes closed. Ignore the freezing wall. Grip the covers from the inside tightly, in case it tries to pull them off. Keep your eyes shut.

Don't listen to it.

Keep your eyes shut. Go to sleep. "

Sellainen. Kiva piku tarina aiheellisesta vainoharhaisuudesta ja kliseistä. Stoori löytyi osoitteesta http://www.creepypasta.com/, kuten myös tämä seuraava. Otsikkona "100,000", kirjoittaja tuntematon. Pitemmittä puheitta:

" It might happen one morning that you wake up home alone. This could be normal depending on your situtation, but this morning will be different. While your environment will all seem exactly the same, you'll notice that everything is quieter than normal. If you go outside, you will find a distinct lack of anything like birds, insects... or people. As far as you travel, you will not encounter another sentinent human being. The entire world will be intact, but empty with the exception of yourself.

There are currently over a hundred thousand missing persons cases in the United States alone. Some are just normal cases of murder or kidnappings, but in others, the disappearance cannot be explained and no remains of the person are never located. "

Tätä pastaa mietiskelen joskus, kun olen yksin kotona ja lähden kävelylle. Yleensä illuusion rikkoo joku auto tai muu kadulla liikkuva juttu. Seuraavan tarinan löysin joskus joltain sivustolta, mutta en löydä sitä enää mistään. En voi siis antaa krediittejä kenellekään. En ole edes varma, onko tällä edes otsikkoa. Tiedosto on nimeltään "You never think it will be you", joten se varmaan käy otsikosta.

" You never think it will be you. We grow up hearing about all these horrible stories on the news, watching all these chilling movies, reading horror novels... but after every book or movie, there is always that glimmer of relief that it isn't you. 

I remember that feeling. I miss it, I do. I've lived in the dark for so long now, not knowing what will happen next. I'm scared. I'm alone. I'm confused. Why me? I ask over and over and over again. I've asked so many times now that I'm not sure I even want an answer. Trapped, with no one to help me. I'm just waiting for the next time I see him. It's only a matter of time. I'm unsure what will happen. I suppose it just depends on the mood. With all my pain and suffering, with everything I've gone through, there's one thing I'm thankful for.

I'm glad I never became the victim. "

Vaikuttaa vähän aloittelijan kirjoitukselta, mutta silti erittäin hyvä micropasta. Viimeinen rivi iski kanalta lihat irti. No, siinä oli kolme hyvää pikku tarinaa. Onko tämä teksti valmis? Ei. Seuraava tarina löytyi Redditistä. Nimimerkki Mr_Halloween kirjoitti tarinan "Joking":

" Daddy told me he was coming back. He left with his magic stick and told me to stay inside, no matter what, and wait for him. Daddy is funny. He left me alone with Mommy. And me and Mommy are waiting now, just waiting for Daddy.

Me and Mommy heard noises from outside. It was like a funny groaning. Mommy was scared, but I thought it was funny! Daddy was just joking with us. We heard bangs outside. They hurt my ears. Me and Mommy heard screams, too. They sounded like Daddy's, but Daddy's just joking, I know it! And me and Mommy are waiting now, just waiting for Daddy.

Me and Mommy have been stuck inside for a long long time now, and my tummy hurts. We can hear bangs on the windows now. Me and Mommy can hear groans, too, some even like Daddy's! Mommy is crying now, but I know Daddy is joking. I hope he is. Mommy just gave me some water, she said it was all we had. But I know Mommy is joking. Right?

My tummy rumbled really loudly. It rumbled almost as loud as the door breaking as I saw Daddy tumble through. "

Zombie-maailmanloppu viisivuotiaan näkökulmasta. Vaikka kaikkia alkavat varmaan pikkuhiljaa zombie-tarinat kyllästyttää, ainakin minua, tämä oli varsin hieno. Karmiva ja yllättävä, niin kuin hyvän pastan tulee olla. Vielä yksi micropasta ja sitten pääsette nauttimaan illan pääateriasta. Tämäkin juttu löytyy Redditistä. "Storytelling". Nimimerkki mirand23. 

" 'There was once an attractive woman, walking by her lonesome in the middle of the night. She had no idea what was in store for her, as she strode past the dimmed out coffee shop to her car. I followed close behind, making sure not to alert her of my presence, as that would do no good for either of us. I did not enjoy a struggle, but as I recounted my past missteps, I kicked a can, alarming my prey. However, by the time she knew something was wrong, I had her. Now, she's tied up in my basement, listening to the story of her own de...'

My captor stopped as I began to cry under my blindfold and attempted a muffled scream through my gag.

'Shh, shh, shh, he whispered, as he stroked my sweat-matted hair, 'The story isn't over yet.' "

Meinasin ennen tuota sanoa, että tarina kerrotaan naisen näkökulmasta, mutta se olisi ollut spoileri ja Te olette muutenkiin niin fiksuja, että tajusitte sen varmasti itsekin.

Ja nyt, naiset ja herrat, esitän Teille pikku jalokiven. Tämä ei ole micropasta, vaan ihan laillisen kokoinen creepypasta. Sanoisin jopa, että kyseessä on oma henkilökohtainen suosikkini. Tämä pasta on hyvin tunnettu ja se on kuulemma voittanut joskus jonkun palkinnon(citation needed). Kuulin tarinan ensimmäistä kertaa, kun Simon Lane luki sen YoGPoDin jaksossa 44. Tarina kulkee nimellä "The Smiling Man" ja sen on kirjoittanut Reddit-käyttäjä blue_tidal. Enjoy.

" About five years ago I lived downtown in a major city in the US. I've always been a night person, so I would often find myself bored after my roommate, who was decidedly not a night person, went to sleep. To pass the time, I used to go for long walks and spend the time thinking.

I spent four years like that, walking alone at night, and never once had a reason to feel afraid. I always used to joke with my roommate that even the drug dealers in the city were polite. But all of that changed in just a few minutes of one evening.

It was a Wednesday, somewhere between one and two in the morning, and I was walking near a police patrolled park quite a ways from my apartment. It was a quiet night, even for a week night, with very little traffic and almost no one on foot. The park, as it was most nights, was completely empty.

I turned down a short side street in order to loop back to my apartment when I first noticed him. At the far end of the street, on my side, was the silhouette of a man, dancing. It was a strange dance, similar to a waltz, but he finished each "box" with an odd forward stride. I guess you could say he was dance-walking, headed straight for me.

Deciding he was probably drunk, I stepped as close as I could to the road to give him the majority of the sidewalk to pass me by. The closer he got, the more I realized how gracefully he was moving. He was very tall and lanky, and wearing an old suit. He danced closer still, until I could make out his face. His eyes were open wide and wild, head tilted back slightly, looking off at the sky. His mouth was formed in a painfully wide cartoon of a smile. Between the eyes and the smile, I decided to cross the street before he danced any closer.

I took my eyes off of him to cross the empty street. As I reached the other side, I glanced back... and then stopped dead in my tracks. He had stopped dancing and was standing with one foot in the street, perfectly parallel to me. He was facing me but still looking skyward. Smile still wide on his lips.

I was completely and utterly unnerved by this. I started walking again, but kept my eyes on the man. He didn't move.

Once I had put about half a block between us, I turned away from him for a moment to watch the sidewalk in front of me. The street and sidewalk ahead of me were completely empty. Still unnerved, I looked back to where he had been standing to find him gone. For the briefest of moments I felt relieved, until I noticed him. 

He had crossed the street, and was now slightly crouched down. I couldn't tell for sure due to the distance and the shadows, but I was certain he was facing me. I had looked away from him for no more than 10 seconds, so it was clear that he had moved fast.

I was so shocked that I stood there for some time, staring at him. And then he started moving toward me again. He took giant, exaggerated tip toed steps, as if he were a cartoon character sneaking up on someone. 

Except he was moving very, very quickly.

I'd like to say at this point I ran away or pulled out my pepper spray or my cellphone or anything at all, but I didn't. I just stood there, completely frozen as the smiling man crept toward me.

And then he stopped again, about a car length away from me. Still smiling his smile, still looking to the sky.
When I finally found my voice, I blurted out the first thing that came to mind. What I meant to ask was, "What the fuck do you want?!" in an angry, commanding tone. What came out was a whimper, "What the fuu…?"

Regardless of whether or not humans can smell fear, they can certainly hear it. I heard it in my own voice, and that only made me more afraid. But he didn't react to it at all. He just stood there, smiling.

And then, after what felt like forever, he turned around, very slowly, and started dance-walking away. Just like that. Not wanting to turn my back to him again, I just watched him go, until he was far enough away to almost be out of sight. And then I realized something. He wasn't moving away anymore, nor was he dancing. I watched in horror as the distant shape of him grew larger and larger. He was coming back my way. And this time he was running.

I ran too.

I ran until I was off of the side road and back onto a better lit road with sparse traffic. Looking behind me then, he was nowhere to be found. The rest of the way home, I kept glancing over my shoulder, always expecting to see his stupid smile, but he was never there.

I lived in that city for six months after that night, and I never went out for another walk. There was something about his face that always haunted me. He didn't look drunk, he didn't look high. He looked completely and utterly insane. And that's a very, very scary thing to see. "

Kiitos lukijoille. Hyvää illanjatkoa.

" "