Viime aikoina elämäni on kokenut erinäisiä muutoksia. Toiset muutokset aika lailla pienempiä kuin toiset ja jotkut muutokset tosi isoja. Yksi huomattava muutos on elinympäristöni muuttuminen paljon tilavammaksi ja valoisammaksi. Toinen muutos, ehkäpä mahdollisesti jopa merkittävin, on se, kun vihdoin otin monen hyvän ystävän sanoista opiksi ja pistin välit poikki yhden elämäni tärkeimmän ihmisen kanssa. Ei ole mahdotonta, että tämä muutos olisi lopullinen. Se on kuitenkin ollut paljon, paljon helpompaa kuin olisin olettanut. Luulin, että en pystyisi ajattelemaan mitään muuta, että melkein itkisin itseni uneen muutamana yönä kaipuun ja ikävän takia, että en koskaan edes haluaisi kuvitellakaan liikkuvani eteenpäin elämässä. Toisin kävi. Nyt jo on ollut päiviä, jolloin en ole kertaakaan edes vahingossa ajatellut häntä. Olen yhtä vapaa kuin olin ennen kesäloman puoltaväliä. Se suurenmoinen, valloittava tunne, joka ajoittain murskasi minua pieniksi palasiksi ja ajoittain sai minut luulemaan olevani maailman onnellisin ihminen, se tunne on täysin poissa. Muistot minulla on ja siitä olen iloinen. Olen oppinut paljon ja saanut itseluottamusta muun muassa. Mutta eihän tämä ainoastaan hyvä juttu ole. Ihan lähiaikoina olen jälleen kerran ärsyyntynyt itselleni ja päälleni siitä, että ei suostu pystymään keskittymään tiettyjen ihmisten läheisyydessä. Itsevarmuus heittelee huimasti ja pessimismi sotii optimismin kanssa koulupäivän alusta loppuun asti ja vähän päälle.
Kun viime keväänä mahdottomalla tavalla ajatuksiani varastavia tyttöjä oli tasan neljä niin tällä kertaa niitä on ainakin kolme. Kolme pahinta, joista yhtä näen lähes päivittäin, yhtä en ehkä enää ikinä ja yhtä erittäin satunnaisesti, jos yhtään. Lisäksi on kourallinen muuten vain ihania ihmisiä. Näistä kolmesta kaksi ensimmäistä kuuluivat myös viimevuotiseen nelikkoon. Sen takia olen enemmän tai vähemmän hylännyt aikeet yrittää heidän kanssaan yhtään mitään. Täten jäljelle jää se yksi. Jos hänet vielä joskus sattumalta tapaan, niin ehkäpä elämäni saa uutta sisältöä. Mutta muussa tapauksessa ja todennäköisesti muutenkin tulen pysymään ainakin jonkin aikaa tässä neutraalissa mielentilassa omituisena teinipoikana, joka rakastaa tätä maailmaa ja kaikkia ja kaikkea mitä se kantaa päällään, ja jota kukaan ei rakasta ja josta kukaan ei jaksa välittää. Mutta loppujen lopuksi tulevaisuuteni riippuu erittäin omituisten erinäisten sattumien varassa. Niin kuin aina ennenkin.
Tänään, tarkemmin ottaen noin tunti sitten, koin jotain outoa. Olin viettänyt iltaa kaveriporukassa Suburbian ja 7 Wondersin parissa. Pelien päätyttyä iloisena lähdin kuulokkeet korvilla kävelemään. En kävellyt suoraan kotiin, vaan päätin kiertää tutun kiertoreitin kautta. Korvissa soi My Chemical Romancen The Black Parade -albumi ja mielessäni pyöri muistoja näistä paikoista ja toiveita tulevista tapahtumista. Juuri, kun kappale nimeltään I Don't Love You alkoi vuorostaan tyydyttää kuuloaistiani, satuin katsomaan ylös. Pysähdyin. Oli pilkkopimeää, ja lukuunottamatta muutamia koiranulkoiluttajia, olin yksin. Katuvalot heijastivat uskomattoman kauniisti lumen ja veden sekaista sadetta, joka muistutti enemmän kristalleja ja jalokiviä kuin veden eri olomuotoja. Se ei ollut kamalaa loskasadetta vaan jotain upeaa, hitaasti laskeutuvaa, kimaltelevaa kauneutta. When you go, would you have the guts to say "I don't love you like I loved you yesterday"? Gerard Way laulaa aina yhtä upealla äänellään korvieni juuressa, ja ajatukseni täyttää enemmän tai vähemmän kokonaisuudessaan tämä yksi kuvankaunis ajatukseni varastava tyttö ja päällimmäisenä yksi omituinen, uusi lause, jota en ehkä koskaan olisi sellaisessa tilanteessa edes kuvitellut toteavani:
Kaikki on hyvin.
Olen iloinen. Pystyn jakamaan iloa muille ihmisille. Pystyn puhumaan tuntemattomille ja pystyn pitämään seuraa yksinäisille. Pystyn näkemään selkeästi, pystyn jatkamaan eteenpäin. Pystyn hymyilemään. Minun ei tarvitse pelätä mitään. Olen yksinäinen ja epävarma ja sekaisin, mutta silti onnellinen.
Kuten aina täällä tekstien kanssa, tästä ei välttämättä saa mitään selvää. Pääasia on ehkä se että täällä on ylipäätään jotain uutta luettavaa joskus. Nyt olen kotona ja kaikki on hyvin vieläkin. Tämä on hieno tunne ja toivon sen kestävän vielä hyvän tovin. Emphasis on "toivon".
So long and good night.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti