Tim Burton's The Nightmare Before Independence Day

Spellbinder

Fairy Harp

Tänään on ollut erittäin hyvä päivä. Ehkä paras aikoihin. Ja on mainitsemisen arvoista, ettei tämä päivä ole ollut erittäin hyvä vain yhden ihmisen takia, toisin kuin silloin kun eritt. hyviä päiviä oli lähestulkoon joka päivä. Ehei, tämän päivän tekivät (nopeasti laskettuna) ~20 henkilöä. Aloittakaamme alusta.

Aamulla sotkin vaatteiden ja korujen ja hiusten ja repun ja kaiken kanssa. Oli itsenäisyyspäivän aatto ja koulussa olisi itsenäisyys/lakkiasjuhlat. Siellä minun olisi määrä esiintyä kahdessa musiikkiesityksessä, joista jälkimmäisessä basson lisäksi vastuullani olisi mieslaulajan rooli. Ja näin loppujen lopuksi kävikin.

Niin. Sotkin aamulla koettaen päättää vaatteita ja päädyin siihen samaiseen Linkin Park -t-paitaan, joka minulla oli viimeksikin koululle esiintyessäni yllä. Ja siihen päälle juhlalliseen tapaan Triforce-hupparin sijaan smokkitakki. Tai oikeastaan kävin ensimmäisen tunnin jälkeen vaihtamassa hupparin takkiin. Sitten sotkin aamulla korujen kanssa. Tai korun. Vaihdoin riipuksen Diamond Dustista Spellbinderiin, ja olen huomannut, ettei se riipuksen vaihto ilman työkaluja olekaan niin kovin vaikeaa, jos sen osaa. Eniten sotkin tukan kanssa, sillä jostain syystä se oli mielestäni huonosti koko päivän vaikka muut väittivät toisin ja muutenkin ei se koskaan ole huonosti. Sitten repun kanssa, kun tuumiskelin että tarvinko kirjoja. Otin pari enkä tarvinnut niitä.

Lähdin kiireesti tien toiselle puolelle kuvisluokan eteen. Luulin olevani myöhässä, mutta onnekseni niin oli opettajakin. Sain tämän kuvaamataidon syventävän kurssin kolmesta projektista ensimmäisen valmiiksi ja aloin suunnitella seuraavaa. Voin rehellisesti sanoa olevani erittäin tyytyväinen projektin lopputulokseen. Ja tämä on suht harvinaista. Näytän ehkä sen lopputuloksen kunhan saan siitä kuvan.

Kävelin tunnin jälkeen kotiin vaihtamaan takin ja hakemaan repun. Sitten panikoin hieman ja hätäilin myös kun en muistanut pitikö olla jo kymmeneltä ja missä ja kello oli yli kymmenen ja onneksi musiikinopettaja käveli käytävällä vastaan ja kaikki hyvin. Salissa olivat loput esiintyjät sekä lipunkantajat harjoittelemassa - you guessed it - lipunkantoa. Ja me puolestamme harjoittelimme musiikkiesityksiämme. Ensimmäisessä soitin bassoa ja se harjoiteltiin kahdesti ja toisessa soitin bassoa ja suutani ja se harjoiteltiin kolmasti. Kello oli yksitoista ja kokoonpanomme kaksi tyttöä lähtivät oppitunneille. Me loput jäimme laulamaan satunnaisia Green Dayn kappaleita saliin, kunnes ruokailu alkoi. Myönnän, että se laulamissessio oli yksi upeimmista päivän lukuisista upeista tapahtumista.

Ruoka oli hyvää ja olin joko hukannut kaikki kokoonpanon jäsenet tai sitten he olivat vielä syömässä. Painuin saliin sotkemaan kitaralla ja hetken kuluttua koko kokoonpano oli siellä jälleen. Juhla oli alkamassa ja vieressäni istunut tyttö jännitti ihanan paljon. En härnännyt häntä liikaa siitä. Tämä toi mieleeni sen viimekeväisen konsertin, jossa myös lauloin. Vieressäni istui silloin silloinen ihastukseni, pieni suloinen tyttö, joka jännitti käsittämättömän paljon. Hän kai jännitti vähän minunkin puolestani, mutta minulla oli erittäin paljon jännitettävää. Ensimmäistä kertaa yleisön edessä laulamaan, yhtä silloisista suosikkikappaleistani yhdessä kaikkien aikojen parhaan kaverini kanssa. Minä lauloin kaikki ja hän lauloi kanssani kertosäkeessä ja soitti kitaraa. Yksi parhaista muistoistani.

Saliin kerääntyi koko koulu. Eli 7. luokka, 8. luokka ja lukion kaikki oppilaat tai melkein kaikki plus opettajat ja osa henkilökuntaa. 9. luokka ei ollut silloin koulussa, mikä on osin hyvä juttu mutta osin taas huono. Tunnen sieltä nimittäin monta sellaista, joiden olisin ehkä hieman halunnut kuulevan soittoamme. Toisaalta siellä on myös se yksi, jonka näkeminen olisi todennäköisesti pilannut esiintymiseni. Ehkä kuitenkin olisin enemmän halunnut ysit sinne kuin etten.

Muistaakseni juhla alkoi erään lahjakkaan ja hyvänkuuloisen naislauluyhtyeen kahdella perinteisellä sota-ajan kappaleella, jonka jälkeen saimme kuulla perinteisen loputtoman pitkän puheen. Puhe oli yllättäen mielenkiintoinen, mutta sen pituus kasvatti ympärilläni alati rakentuvaa jännitystä. Sitten ensimmäinen kappale. Minun Maan lauloivat yksi hauskimmista kavereistani uskomattoman upealla äänellään duettoparinaan se kaunis tyttö täynnä jännitystä. Rämpytin bassoa ja kaikki meni hyvin. Jännitys oli vain kuulemma vielä suurempi esityksen jälkeen.

Nyt minäkin aloin jännittää kunnolla. Lakkien jaon ja Maamme-laulun jälkeen oli minun vuoroni. Basso tukevasti käsissä ja mikki nenän alla esitimme kappaleen Niin Korkea Oli Taivas. Duettoparinani kaunisääninen tyttö, rummuissa ja elektroakustisessa skitassa erittäin lahjakkaat muusikot. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Juhlan jälkeen japanilainen "vaihto-opettajamme" tuli henkilökohtaisesti kiittämään minua esityksestä. Olen lukion aikana oppinut arvostamaan häntä yhä enemmän ja tunne on kai molempipuolinen. Arvostukseni häntä kohtaan nousi huimasti sinä hetkenä kun hän eräällä ranskantunnilla osoitti Kingdom Hearts -paitaani ja sanoi että "I love Kingdom Hearts". Hän on hieno ihminen. On kovin harmi, että hän lähtee maastamme pian pois.

Roudausten ja kiitosten jälkeen lähdin kotiin TEKEMÄTTÄ MITÄÄN TYPERÄÄ (spontaani mahdollisesti elämäni muutava ajatus kävi vahvasti mielessäni mutta kumosin sen sillä en juuri nyt tarvitse mitään ylimääräistä elämääni). Kotona ehdin syödä eilistä ruokaa annoksen ja katsomaan yhden jakson The Runaway Guys:n LittleBigPlanet 2 -Let's Playtä kun sain viestin puhelimeeni. Kaveri pyysi minua keilaamaan kahden kesken ja on osittain hänen ansiotaan, että päiväni oli niin hyvä kuin se oli. Keilaamisen jälkeen iloisena kävin kotona tankkaamassa ja suuntasin kirkolle. Siellä tuhosin viimeisetkin äänenrippeeni laulamalla virsien mukana ja rupatellen kavereille niitä näitä. Muutamia biljardimatseja myöhemmin päätin suunnata kotiin. Ostin kirkon erittäin yllättävästä PS1-pelivarastosta muutaman helmen mukavaan hintaan. Nyt hyllystäni löytyvät ehdottomat klassikot Tomb Raider, CTR: Crash Team Racing, Worms ja Ape Escape, joista viimeistä olen äitini kanssa metsästänyt jo käytännössä vuosia.

Nyt olen kotona ja olen niin kovin onnellinen. Väsynyt, mind you, mutta onnellinen. Huomenna aamupäivällä pääsen kaupungille syömään. Vaihdoin riipuksen Spellbinderistä Fairy Harpiin ja aion nyt päättää tämän upean päivän upealla tavalla: Katsomalla jo jonkin aikaa hyllylläni komeilleen Tim Burton's The Nightmare Before Christmas -elokuvan. Hyvää yötä kaikille. Ja hyvää joulua.