Tim Burton's The Nightmare Before Independence Day

Spellbinder

Fairy Harp

Tänään on ollut erittäin hyvä päivä. Ehkä paras aikoihin. Ja on mainitsemisen arvoista, ettei tämä päivä ole ollut erittäin hyvä vain yhden ihmisen takia, toisin kuin silloin kun eritt. hyviä päiviä oli lähestulkoon joka päivä. Ehei, tämän päivän tekivät (nopeasti laskettuna) ~20 henkilöä. Aloittakaamme alusta.

Aamulla sotkin vaatteiden ja korujen ja hiusten ja repun ja kaiken kanssa. Oli itsenäisyyspäivän aatto ja koulussa olisi itsenäisyys/lakkiasjuhlat. Siellä minun olisi määrä esiintyä kahdessa musiikkiesityksessä, joista jälkimmäisessä basson lisäksi vastuullani olisi mieslaulajan rooli. Ja näin loppujen lopuksi kävikin.

Niin. Sotkin aamulla koettaen päättää vaatteita ja päädyin siihen samaiseen Linkin Park -t-paitaan, joka minulla oli viimeksikin koululle esiintyessäni yllä. Ja siihen päälle juhlalliseen tapaan Triforce-hupparin sijaan smokkitakki. Tai oikeastaan kävin ensimmäisen tunnin jälkeen vaihtamassa hupparin takkiin. Sitten sotkin aamulla korujen kanssa. Tai korun. Vaihdoin riipuksen Diamond Dustista Spellbinderiin, ja olen huomannut, ettei se riipuksen vaihto ilman työkaluja olekaan niin kovin vaikeaa, jos sen osaa. Eniten sotkin tukan kanssa, sillä jostain syystä se oli mielestäni huonosti koko päivän vaikka muut väittivät toisin ja muutenkin ei se koskaan ole huonosti. Sitten repun kanssa, kun tuumiskelin että tarvinko kirjoja. Otin pari enkä tarvinnut niitä.

Lähdin kiireesti tien toiselle puolelle kuvisluokan eteen. Luulin olevani myöhässä, mutta onnekseni niin oli opettajakin. Sain tämän kuvaamataidon syventävän kurssin kolmesta projektista ensimmäisen valmiiksi ja aloin suunnitella seuraavaa. Voin rehellisesti sanoa olevani erittäin tyytyväinen projektin lopputulokseen. Ja tämä on suht harvinaista. Näytän ehkä sen lopputuloksen kunhan saan siitä kuvan.

Kävelin tunnin jälkeen kotiin vaihtamaan takin ja hakemaan repun. Sitten panikoin hieman ja hätäilin myös kun en muistanut pitikö olla jo kymmeneltä ja missä ja kello oli yli kymmenen ja onneksi musiikinopettaja käveli käytävällä vastaan ja kaikki hyvin. Salissa olivat loput esiintyjät sekä lipunkantajat harjoittelemassa - you guessed it - lipunkantoa. Ja me puolestamme harjoittelimme musiikkiesityksiämme. Ensimmäisessä soitin bassoa ja se harjoiteltiin kahdesti ja toisessa soitin bassoa ja suutani ja se harjoiteltiin kolmasti. Kello oli yksitoista ja kokoonpanomme kaksi tyttöä lähtivät oppitunneille. Me loput jäimme laulamaan satunnaisia Green Dayn kappaleita saliin, kunnes ruokailu alkoi. Myönnän, että se laulamissessio oli yksi upeimmista päivän lukuisista upeista tapahtumista.

Ruoka oli hyvää ja olin joko hukannut kaikki kokoonpanon jäsenet tai sitten he olivat vielä syömässä. Painuin saliin sotkemaan kitaralla ja hetken kuluttua koko kokoonpano oli siellä jälleen. Juhla oli alkamassa ja vieressäni istunut tyttö jännitti ihanan paljon. En härnännyt häntä liikaa siitä. Tämä toi mieleeni sen viimekeväisen konsertin, jossa myös lauloin. Vieressäni istui silloin silloinen ihastukseni, pieni suloinen tyttö, joka jännitti käsittämättömän paljon. Hän kai jännitti vähän minunkin puolestani, mutta minulla oli erittäin paljon jännitettävää. Ensimmäistä kertaa yleisön edessä laulamaan, yhtä silloisista suosikkikappaleistani yhdessä kaikkien aikojen parhaan kaverini kanssa. Minä lauloin kaikki ja hän lauloi kanssani kertosäkeessä ja soitti kitaraa. Yksi parhaista muistoistani.

Saliin kerääntyi koko koulu. Eli 7. luokka, 8. luokka ja lukion kaikki oppilaat tai melkein kaikki plus opettajat ja osa henkilökuntaa. 9. luokka ei ollut silloin koulussa, mikä on osin hyvä juttu mutta osin taas huono. Tunnen sieltä nimittäin monta sellaista, joiden olisin ehkä hieman halunnut kuulevan soittoamme. Toisaalta siellä on myös se yksi, jonka näkeminen olisi todennäköisesti pilannut esiintymiseni. Ehkä kuitenkin olisin enemmän halunnut ysit sinne kuin etten.

Muistaakseni juhla alkoi erään lahjakkaan ja hyvänkuuloisen naislauluyhtyeen kahdella perinteisellä sota-ajan kappaleella, jonka jälkeen saimme kuulla perinteisen loputtoman pitkän puheen. Puhe oli yllättäen mielenkiintoinen, mutta sen pituus kasvatti ympärilläni alati rakentuvaa jännitystä. Sitten ensimmäinen kappale. Minun Maan lauloivat yksi hauskimmista kavereistani uskomattoman upealla äänellään duettoparinaan se kaunis tyttö täynnä jännitystä. Rämpytin bassoa ja kaikki meni hyvin. Jännitys oli vain kuulemma vielä suurempi esityksen jälkeen.

Nyt minäkin aloin jännittää kunnolla. Lakkien jaon ja Maamme-laulun jälkeen oli minun vuoroni. Basso tukevasti käsissä ja mikki nenän alla esitimme kappaleen Niin Korkea Oli Taivas. Duettoparinani kaunisääninen tyttö, rummuissa ja elektroakustisessa skitassa erittäin lahjakkaat muusikot. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Juhlan jälkeen japanilainen "vaihto-opettajamme" tuli henkilökohtaisesti kiittämään minua esityksestä. Olen lukion aikana oppinut arvostamaan häntä yhä enemmän ja tunne on kai molempipuolinen. Arvostukseni häntä kohtaan nousi huimasti sinä hetkenä kun hän eräällä ranskantunnilla osoitti Kingdom Hearts -paitaani ja sanoi että "I love Kingdom Hearts". Hän on hieno ihminen. On kovin harmi, että hän lähtee maastamme pian pois.

Roudausten ja kiitosten jälkeen lähdin kotiin TEKEMÄTTÄ MITÄÄN TYPERÄÄ (spontaani mahdollisesti elämäni muutava ajatus kävi vahvasti mielessäni mutta kumosin sen sillä en juuri nyt tarvitse mitään ylimääräistä elämääni). Kotona ehdin syödä eilistä ruokaa annoksen ja katsomaan yhden jakson The Runaway Guys:n LittleBigPlanet 2 -Let's Playtä kun sain viestin puhelimeeni. Kaveri pyysi minua keilaamaan kahden kesken ja on osittain hänen ansiotaan, että päiväni oli niin hyvä kuin se oli. Keilaamisen jälkeen iloisena kävin kotona tankkaamassa ja suuntasin kirkolle. Siellä tuhosin viimeisetkin äänenrippeeni laulamalla virsien mukana ja rupatellen kavereille niitä näitä. Muutamia biljardimatseja myöhemmin päätin suunnata kotiin. Ostin kirkon erittäin yllättävästä PS1-pelivarastosta muutaman helmen mukavaan hintaan. Nyt hyllystäni löytyvät ehdottomat klassikot Tomb Raider, CTR: Crash Team Racing, Worms ja Ape Escape, joista viimeistä olen äitini kanssa metsästänyt jo käytännössä vuosia.

Nyt olen kotona ja olen niin kovin onnellinen. Väsynyt, mind you, mutta onnellinen. Huomenna aamupäivällä pääsen kaupungille syömään. Vaihdoin riipuksen Spellbinderistä Fairy Harpiin ja aion nyt päättää tämän upean päivän upealla tavalla: Katsomalla jo jonkin aikaa hyllylläni komeilleen Tim Burton's The Nightmare Before Christmas -elokuvan. Hyvää yötä kaikille. Ja hyvää joulua.

1:56:03 - Burning the Lighthouse: Awakening Daybreak

Android 5.0 osoittautui aesteettisesti aika nätiksi, mutta käytännöllisesti ja osittain myös aesteettisesti hankalaksi. Muutos vaatii tottumista, tiedän. Mutta totta puhuakseni Googlen sovelluksissa navigointi on epäkäytännöllistä ja tökkivää. Tämä päivitys poisti käytännöllisen ja tutun vakio-galleria-sovelluksen ja jätti tilalle ainoastaan Googlen sotkuisen Kuvat-sovelluksen. Tämä ja sitten se joskus aikaisemmin tapahtunut sama juttu Musiikkisoitin/Google Play -musiikki -sovellusten kanssa sai minut turvautumaan toisiin vaihtoehtoihin. Latasin siten puhelimeeni kuvasovellukseksi QuickPicin ja musiikkisellaiseksi Music Player PROn. Tämä osoittautui hyväksi valinnaksi. Jotkut aesteettiset ja käytännönkin valinnat vielä tökkivät, mutta ehkäpä totun niihin ajan myötä.

Yksi asia minulla on ollut pinnalla mielessä tätä blogia varten ja en taaskaan ole varma olenko kirjoittanut aiheesta. Ehkä ehkä en. Mutta nyt kirjoitan. Kyseessä on jonkin sortin - mahdollisesti alitajuinen - aistiharha, jota olen potenut nyt kolmatta kertaa. Seuraava saattaa mahdollisesti kuullostaa omituiselta tai joltain mutta en ole itse tahtonut sitä. Mutta siis kyseessä on jokin tietty tuoksu, jonka tunnen joskus täysin satunnaisesti ja ilman varoitusta jollain yhdellä sisäänhengityksellä. Tämä tuoksahdus saa ajatukseni katkeamaan ja mieleeni tupsahtaa se henkilö, josta kyseinen tuoksu on peräisin. Again, en ole valinnut tätä, tämä vain on.

Ensimmäisen kerran koin tätä viime vuoden kesällä / syksyllä. Olin hieman liian paljon ihastunut rippileirillä tapaamaani tyttöön. Tytöllä oli voimakas ja minulle muuten aika tuntematon tuoksu, todnäk peräisin jostain kuivasamppoosta tai jostain en tiedä. Mutta jonkin ajan kuluttua jostain syystä se tuoksu alkoi ilmestyä huomaamatta yhdeksi hetkeksi ja se sai ajatukseni siten muualle siitä mitä silloin oli ajatellut. Joskus huomasin, että jotkut paidoistani ja peitoistani tuoksuivat samalle. Se ei haitannut elämääni vaan piristi sitä. Nykyään olen ollut ko. tytön kanssa hyviä kavereita jo pitkään ja hän on muuttanut toiselle paikkakunnalle.

Toisen kerran koin tätä kevään iltapuolella. Tälläkin kertaa tuoksu oli peräisin tytöstä, johon olin kovasti ihastunut ja jonka ajoittainen ajatteleminen sai minut hyvälle tuulelle. Ja tälläkään kertaa se ei haitannut elämääni tippaakaan. Toisaalta tällä kertaa aloin kunnolla miettiä että miksi näin tapahtuu, että miksi yhtäkkiä ilman syytä tuo tietty tuoksu tuntuu sisäänhengityksessäni. En tuoksun ilmestyessä yleensä edes ollut ajatellut mitään häneen liittyvääkään. Nekin tuoksut jäivät jossain kohdassa olemattomiin ja samoin tyttö. Jälkimmäisestä en ole yhtään iloinen.

Ja Nyt. Nyt, kun olen saanut vihdoin ja viimein ajatusmaailmani irti entisestäni, juuri, kun olen pystynyt jopa viettämään päiviä, jolloin en edes ajattele häntä, niin totta kai, tietysti, se rakkaalleni ominainen ihana tuoksu ilmestyy hetkeksi haikeana hengitykseni tielle. Se tuoksu, joka takasi minulle maittavat ja rauhalliset yöunet, joka kertoi että nyt lähelläni on joku, joka oikeasti välittää, joka välitti sydämeeni rauhaa, lämpöä ja rakkautta. Se tuoksu on yksi niistä harvoista asioista, joiden takia enää kamalasti joudun ajattelemaan menetettyä rakkauttani.

Olen yrittänyt viime aikoina olla ajattelematta häntä ja onnistunutkin aika hyvin. En enää jaksa soitella hänelle, sillä hän jostain syystä on nyt tullut sellaiseksi ettei halua puhua PAITSI jos hän puhumisellaan häiritsee minun suunnitelmiani. Sellainen toiminta on minusta ihanaa, mutta toisaalta tietysti ärsyttävää. Nyt, vaikka minulla olisikin oikeasti tärkeää asiaa ja soitan hänelle, niin hän vaikuttaa siltä ettei halua puhua kanssani. Vastaamattomiin puheluihin ei soiteta takaisin tai sitten vain yksinkertaisesti saan luurin korvaani. Täten olen luovuttanut. Ja hänhän ei soittele minulle, sillä luullakseni hän kuvittelee pelaavansa kanssani peliä, jossa testaan, että kauanko häneltä kestää soittaa minulle. Okei, tässä oli ehkä vähän liikaa turhaa juttua, mutta tulipahan filleriä.

Katsoin Holiday Starin loppuun ja ikävä jäi niitä lintuja, joihin olen investoinut varmasti lähemmäs 40 tuntia (katson streameja enemmän kuin kerran, hyvää taustakuunneltavaa pelatessani Rebirthiä). Aion, kunhan jaksan/viitsin/jotain, niin vähintään ostaa Steamista Hatoful Boyfriendin tukeakseni pelin tekijää. Todennäköisesti tilaan Japanista jotain St. Pigeonations -tuotteita koska miksi ei. En tulisi ainakaan pelaamaan sitä peliä, jos ostaisin sen, sehän on loppujen lopuksi visuaalinen romaani, jonka olen kokenut kannesta kanteen. Ilman katumusta, täynnä iloa ja onnea. Ne streamit olivat kaikki kaiken kaikkiaan aivan mahtavia.

Loppun vielä että minua lievästi häiritsee, etten laittanut kuvaa tekstiini nimeltä Jenna. Se kun jostain syystä löytyy tuolta selatuimpien sivujen listalta vähän orpona kun kaikilla muilla on kuva. Myös tällä. Aika isokin vielä. Tässä teille siis professori Nanaki Kazuaki. Holiday Starista. Ja illanjatkot teille.

We don't need no vaselino

Heitin juuri tunnin elämästäni hukkaan. Suljin nimittäin Audacityn tallentamatta miksausta. Tein sen tahallani, sillä en pitänyt lopputuloksesta enkä olisi jaksanut jatkaakaan sitä. Mutta heloo Teille. Olen viikonlopun aikana saanut kokea vaikuttavan määrän hienoja hetkiä. Käväisin siis tuolla Varsinais-Suomen keskustassa, nimellisesti HK Areenalla, messukeskuksessa ja osittain jollain epämääräisellä koululla. Kyseessä oli viikonlopun pituinen reissu Turkuun Maata Näkyvissä -festareille. Yksinkertaisesti sanottuna uskomattoman upea viikonloppu.

MNF:ää mainostetaan muistaakseni Euroopan suurinpana kristillisenä nuortentapahtumana. Suuri se olikin. Vierailijoita oli kuulemma lähemmäs 25 000. Se on aika paljon, vaikkei välttämättä kaikista siltä vaikuta. Ja mitä kristillisyyspuoleen tulee niin en ollut siellä sen takia. En edes muista kunnolla, miksi sinne halusin. Olin kai niin kyllästynyt arkeen, että piti hetkeksi päästä irti. Joka tapauksessa festarit ylittivät odotukseni täysin ja vielä muhkeasti enemmän.

Perjantai-aamuna oli rento olo, kuin oli myös koko koulupäivän, sillä tiesin sen olevan vain päivän alkua. Koulupäivän loputtua kiirehdin kotiin, pakkasin vielä vähän ja kiiruhdin kirkolle, josta bussin oli määrä lähteä. Omasta seurakunnastani mukaan lähti yhteensä neljä henkilöä, joista minä olin ainoa poika. Tunsin niistä kolmesta entuudestaan melkein suht hyvin yhden. Yhden toisen olin eräänä päivänä kohdannut kaksi kertaa ja se kolmas oli täysin tuntematon. Yhteensä kaupungistani festareille osallistui reilut 70 henkilöä kahdella linja-autolla.

Perillä minä ja ne kaksi tyttöä jotka tunsin tasan yhden bussimatkan verran seurasimme erästä poikaa toisesta seurakunnasta, jonka myös tunsin tasan yhden bussimatkan verran, mutta joka oli mukava ja ohjasti meidät ruokailuun ja areenalle ja käveli sen verran nopeammin kuin ne tytöt että hän hävisi luotamme melkein heti areenalle päästyämme.

En ehkä viitsi/jaksa ihan kaikkea tapahtunutta kertoa täällä kronologisessa järjestyksessä. Mutta ehkä jotain. Ehkä parasta festareilla oli tunnelma ja ihmiset. Joka ikinen henkilö, jonka kohtasin, oli sellainen henkilö, johon voisin helposti luottaa ja joka olisi mukavaa seuraa lähes milloin tahansa. Siis ihan jokainen kohtaamani henkilö oli sellainen (tai ainakin vaikutti, ei varmuutta). Liikuin viikonlopun ajan erinäisissä kookonpanoissa, sain huimasti uusia, hyviä kavereita ja kokemuksia ja itseluottamusta ja iloa. Mieleenpainuvia kavereita tuli tutuksi 45-50 kappaletta näin äkkinäisesti vilkaisten ja heistä yli kymmenellä on nimen perässä suurempi tai pienempi sydän. Kyllä, kirjoitin nimiä ylös ja näkyvälle paikalle koska miksi ei ja koska en haluaisi unohtaa ketään heistä. Kahta eritoten.

♥                                                       ♥

Tapasin lauantai-illalla nimittäin aivan ihanan nuoren parin jostain päin keski-Suomea. He pitivät minulle seuraa ja tutustuimme ja nauroimme ja, vaikka tunnen lievää ikäväntunnetta sisälläni aina minkä tahansa parin nähdessäni, tämän kyseisen parivaljakon näkeminen sai minut yllättävän onnelliseksi ja iloiseksi. Tämä tosiaan ihana pari oli törmännyt toisiinsa samaisilla festareilla melkein vuotta aikaisemmin. Ja se on jotain niin uskomattoman hienoa, että voin vain joskus unelmoida minulle käyvän samalla tavalla. Emme vaihtaneet parin kanssa pikkujuttujen lisäksi muuta kuin etunimet ja paikkakunnat, joten on hyvin erittäin mahdollista, ettemme enää milloinkaan kohtaa. Mutta he jättivät sydämeeni lämpimän tunteen, joka ei toivon mukaan koskaan kaikkoa. He piristivät iltaani huimasti ja antoivat toivoa ja uskoa tulevaan. Siitä hetkestä, kun piitkässä jonossa kysyin heiltä että tietävätkö he milloin portit aukeavat taas, siihen tapahtumaan, kun tytön selän takia parin piti lähteä permannolta hyppimästä ja minä ryntäsin vielä heidän peräänsä jättämään hyvästit. Hyviä ihmisiä on olemassa ja festareilla heitä oli monta.

♥                                                       ♥

Voisin jatkaa hyvistä ihmisistä puhumista uupumukseen asti, mutta taidan yrittä vähentää sitä ettei siitä tule liian toistokasta. Festareista jäi niin paljon muistoja, etten varmaan jaksaisi kirjoittaa niitä kaikkia tänne. Erittäin tiivistetysti haluan vielä mainita ne äärettömät määrät haleja ja kauniita, hymyileviä, ystävällisiä ihmisiä ja upeaa yhteisön tunnelmaa ja rakkautta ja vaseliini ja kotipizza ja keskusteluja ja ai että ja huonosti nukutut kaksi yötä (senttipatja+makuupussi+luokkahuone täynnä teinipoikia) ja se tunne, että sinusta välitetään ja helkkarin hyvää hot dogia ja ne vei mun Pringlesit ja Pekkaa ja ponia ja hyppimistä ja sekalaisia tuttavuuksia ja ne erittäin upeat konsertit ja ja. Voisin kirjoittaa jokaisesta noista vähintään sivun verran tekstiä, eikä siinä ole edes puolia aiheista, joita päähäni on nyt tullut.

Vvielä tahtoo hieman kertoa. Liikuin yhdessä kohtaa olisiko ollut sunnuntaina kahden ennen tuntemattoman mustaan pukeutuneen tytön kanssa pitkin aluetta. Pysähdyimme yhdessä kohtaa hetkeksi eräälle penkille istumaan, kun huomasimme joukon tuttuja tulevan meitä kohti. He kävelivät ohi ja kääntyivät takaisin ja kasaantuivat läjään makaamaan meidän päällemme siihen penkille ja olimme siinä jonkin aikaa ja joku tyttö käveli ohi ja kommentoi että "noi on varmaan Porista eikä kehtaa myöntää sitä" johon päälläni maannut hyvä kaverini huusi vastaukseksi että "Porista ollaan ja kaikki myönnetään" jonka jälkeen siirryimme läjäksi keskelle käytävää. Se oli ikimuistoinen ja upea viikonloppu.

Sitten pienempää asiaa. Ensin se että puhelimeni ilmoittaa että ladattavissa olisi päivitys Android 4:sta Android 5:een. Nyt pelkään että menetän kaikki tiedostoni päivityksen yhteydessä tai ettei päivitys toimi tai että se pilaa kaiken. Todennäköisesti mitään näistä ei tapahdu ja jos tapahtuu niin tod. näk. kuulette siitä.

juu taustakuva näkyy ihan sama

Ja sitten vielä yksi juttu. Juuri nyt minulla on auki Twitch-välilehti, jonka video on pysäytetty n. 3h 45min kohdalle. Kyseessä on yllättäen lady Lucahjinin Hatoful Boyfriend: Holiday Star Finale -jakso. Kuusituntinen tämäkin. Ja voi Luojan tähden ja kaiken muunkin mitä pyhäksi kutsutaan, tämä peli on muuttunut hölmöstä puludeittisimulaattorista joksikin käsittämättömäksi asiaksi, joka voi jollekulle olla elämää suurempaa. Tai, niin kuin Lucah itse kertoi huolestuneelle chatin jäsenelle, "the dating sim is long gone". En yllättyisi, jos kellään teistä ei olisi aikaa tai kiinnostusta tuollaiseen hömppään. Mutta jos on ja haluaa katsoa esimerkiksi Lucahjinin kaikki yhteensä ~30 tuntia kestävät Hatoful Boyfriend -streamit niin voin luvata käsi sydämmellä ja toinen raamatulla että et tule pettymään. Itse olen nauttinut lähes joka hetkestä. Ja ehkä, ehkä katsoessasi kuulet allekirjoittaneen nimen ja viestin Lucahjinin suusta, kun minähän lahjoitin hänelle muutaman tusinan dollareita erään streamin alussa. Mutta niin, hölmö lintutreffaussimu muuttuu ajan myötä synkäksi tarinaksi joka käsittelee muiden muassa kuolemaa, vainoharhaa, rasismia, vihaa, itsemurhaa, petosta ja ai että.

Nyt kai painun pehkuihin. Koeviikko alkaa pian ja valmistautuminen on ollut arvosanaa nolla. Toivottavasti kännyni ei täysin sekoa päivityksestä. Hyvää iltaa. Ja hyvää elämää. Minä olen taas pitkästä aikaa iloinen. Ainakin nyt hetkellisesti.

Camilla / Heartful Boyfriend

"Nageki. Nageki. Nageki. Nageki. Nageki. Nageki. Nageki. Nageki. Nageki. Nageki. Nageki. Nageki."

-Kazuaki Nanaki

Juu. Uskokaa tai älkää, tuo laini oli yksi niistä lukuisista laineista, jotka nostivat fiilikseni katosta puoli kilometriä ylöspäin viime yönä. Tai aamuyönä. Nimittäin tuo iki-ihana piristäjäni Lucahjin piti kuuden tunnin Hatoful Boyfriend -finaalilivestreamin alkaen neljältä aamuyöllä. Hänen puolellaan maapalloa oli kello kuusi iltapäivällä.

Alkuperäinen suunnitelmani oli mennä aikaisin nukkumaan, herätä neljältä ja mennä takaisin nukkumaan lähetyksen loputtua.

Lopullisessa versiossa lähdin kuudelta kaupungille "chillaamaan" kaverini kanssa. Pyörimme pitkin poikin ja pääsin yhdeksältä kotiin. Pääsin uudelleen puoli kymmeneltä kotiin, kun olin vienyt kaverilleni hänen puhelimensa. Kävin suihkussa ja jäin jostain syystä katsomaan Lucahjinin aikaisempia Hatoful Boyfriend -jaksoja, jotka olin jo kertaalleen nähnyt. Yhden aikoihin taisin olla harvinaisen väsynyt, mutta uneton, sillä päätin jostain syystä kytkeä läppärin telkkariin ja alkaa katsoa The Vampire Diariesia, josta en oikeastaan aivan kamalasti välittänyt. Olin katsonut kaksi jaksoa erittäin puolisydämmellä ja tabi oli jäänyt auki, joten ajattelin, että miksikäs ei. Katsoin sitä kaksi jaksoa keskittymisellä ja jutustelin hieman samalla ko. sarjan suhteellisen suuren fanin kanssa ja hän selvensi asioita ja minä aloin pikkuhiljaa kiinnostua sarjasta. Ehkä en katso sitä enää ikinä.

Kello oli lähempänä kolmea, kun aloin selitellä itselleni, että pitäisi mennä vielä edes hetkeksi nukkumaan ennen streamin alkua. Elvytin Twitter-tilini vähentämällä seurauksia ja uusimalla nimiä ja muita. Lähetin Lucahjinille viestin koskien erästä streamiin liittyvää asiaa. En olettanut saavani vastausta. En kuitenkaan tiedä, voitteko kuvitella, kuinka suuren innostuksen ja ilon sai aikaan se yhtäkkinen ilmoitus, kun noin 12 sekunnin kuluttua sain vastauksen. No, koin siinä suht lyhyen onnenpätkän, kun vaihdoin muutaman sanan miss Lucahjinin kanssa. Ei mitään kovin merkittävää, mutta minä tykkään oudoista asioista. Lähetin myös Approaching Nirvanalle twiitin. OIin lähettänyt samaisen twiitin heille jo aikaisemmin, mutta tällä kertaa sain minuutin sisään vastauksen ja aikas iloisen suuren yllätyksen. Kysyin, että kuka laulaa Imperfection -kappaleessa, kun sitä ei mainita missään. Vastasivat kehuskellen, että Veela laulaa. Olin arvellutkin sitä. Veelalla on aivan upea ääni, ja hänen debyyttialbuminsa Prelude on muuten viimeisin esine, jonka olen netistä tilannut. Kuitenkin, heti AN:n vastauksen jälkeen lähetti Veela minulle ja heille vastaukseksi helpon ja pessimistien mielestä arvottoman twiitin "love you!! <3". Yllätyin ja tulin vielä iloisemmaksi. Ja kello oli n. 2:50 yöllä. Ja Twitterini on muuten @nasujaba , jos jotakuta kiinnostaa.

Niin, tosiaan, kello oli jotain 2:50 ja minä onnesta soikea. Olin ollut Lucahjinin streamin chatissa jo kello 00:00, joten olin tavallaan odottanut kauan. Kello 00:00 aloitti Approaching Nirvana oman DJ-streaminsa. Prestreamia kuuntelin hieman, ja sieltä hymyn toivat mm. Sandstorm ja I'm Blue. Nomutta. Jutustelin sen TVD-fanin kanssa ja sain nukuttua ehkä noin puoli tuntia. N. 3:50 lähdin hakemaan leffaevästä. Pesiydyin ihanalle nojatuolilleni peiton, tyynyn ja läppärin kanssa. Sylissäni oli myös puoli purkkia Pringles Originaleja, puoli pakettia jaffakeksejä, ranskalaisia pastilleja ja kahden litran vesipullo. No, tietysti puoli minuuttia ennen streamin alkua kaadan vahingossa vesipullon päälleni. Voivottelin ja nauroin sattumalle. En jaksanut keskittyä siihen. Nyt se alkaa.

Hurtful Boyfriend: Bad Boys Love käynnistyi ajallaan osoitteessa twitch.tv/lucahjins n. kello neljä aamuyöllä. Olin innoissani ja kastunut ja juttelin ihmisille chatissä. Lucahjin aloitti streamin perinteisesti lukemalla lahjoituksia. Ja yours truly oli tietenkin heittänyt internettiin rahaa jo aikaisemmin. $35 lähti miss Lucahjinille ja mukana oli myös ajatuksella kirjoitettu viesti. Hänen lukiessaan sitä olin onnellisempi kuin olin ollut muutamaan viikkoon. Lucah varmisti, että hänen aikoinaan väärinlausumanaan Twitch-käyttäjänimeni oli huikea. Tästä sain jo yön kolmannen lempinimeni. Olin aikaisemmin, ennen kolmea, saanut ensimmäisen, kun eräs ystävällinen sielu chatissa toivotti minulle hyvää yötä ja kirjoitti nimeni kauniisti väärin. Nimeäni lyhennettiin aika usein myös uuteen muotoon, jota voisin käyttää elävässäkin elämässä. Twitch-nimeni on siis Jasubuscus, joka on jäänyt siitä, kun joskus pidin yli kaiken Tobuscusista (nykyään en niinkään). Hyvänyöntoivotuksessa nimi kirjoitettiin Jakovasaurubuscus. Se iski huumoriini suht hyvin. Nimen lyhenne, jota en muistaisi, että koskaan ollaan ennen käytetty, oli yksinkertainen Jas. Ja Lucahjinin itsensä keksimä Jabootycus varmistui ja vakiintui Twitter -käyttäjänimekseni, Halloween-twistillä tämän kuun loppuun.

Unta sain noin viisi tuntia. Stream oli tosiaan yksi parhaita kokemuksiani vähään aikaan. Ja niille, jotka eivät tiedä, niin Hatoful Boyfriend on lintudeittisimulaattori. Siinä ei oikein ole muuta kuin tekstiä ja kuvia ja valintoja. Kyllä, siinä treffataan lintuja. Humoristisen ja hupaisan ulkokuoren pinnan alta paljastuu kuitenkin upea, mahtava ja erittäin syvällinen saaga. Se on julma, väkivaltainen, pelottava ja aivan käsittämättömän hieno. Ja lukemani mukaan saan nauttia vielä jonkin sortin jatko-osasta, Holiday Starista, á la Lucahjin. Tässä pari spoiler-vapaata otetta pelistä, jotka nostivat mukavasti tunteita.

Streamin loputtua ja tuntien kestäneiden paniikkikohtausten jälkeen Lucahjin twiittaa ystävällisen muistutuksen.

Nyt rukoilen unirytmini puolesta ja hoidan kouluhommia sopivasti näin loman viimeisinä tunteina. Ja rukoilen myös sosiaalisten suhteitteni puolesta, ihan näin asiaankuulumattomasti. Hyvää iltaa, kaikki.

Viime hetkistä

Ei siis viime niinkuin viimeisimmistä vaan viime niinkuin viimeisistä. Ei siis kaiken kaikkiaan viimeisestä vaan niin kuin viimeisistä. Tai, no. En kai varmaan osaa selittää lyhyesti. Otetaan vaikka esimerkki, joka kuitenkin saattaa pitää pojonsa vain minun päässäni, sillä ajatusmaailmani on jotenkin vinksahtanut ja vainoharhainen.

Okei, otetaan vaikka peruskouluaikainen luokkaretki. Se kohdistuu suht isoon huvipuistoon ja olet matkalla sinne oman ja erään rinnakkaisluokan kanssa. Ja kuinka sattuukaan, tuolla nimenomaisella rinnakkaisluokalla koulua käy se yksi poika/tyttö, joka on kaikkia muita muutaman asteen jotenkin ihanampi. Hän, jonka huomatessasi kaikki muut epätarkentuvat kuvasta hieman. Tiedätte toivottavasti, mistä puhun. Siis ihastuksen kohde, jos ihan suoria ollaan (ja tylsiä).

Olet odottanut matkaa hyvän tovin. Pääsisit lähipiirin kanssa nauttimaan hieman elämästä ja elämyksistä koulunpenkin kuluttamisen sijaan. Pääsisit nauttimaan virvokkeista ja kojuista sekä upeasta säästä, jota ollaan varmaksi jo luvattu. Linja-automatka paikalle kestää tovin, ja tunnelman rauhottelemiseksi ollaan arvottu istumapaikat jo etukäteen. Ja kukas se joutuukaan istumaan em. rinnakkaisluokan ihanuuden vieressä illalla paluumatkalla? Ehkä hieman uskomatonta, mutta kyllä, sinä itse. Pääsisit kaiken päälle vielä tutustumaan lisää tähän ymmärtämättömään ihmiseen.

Päivä sujui täydellisesti. Heräsit pirteänä, muroista ei läikkynyt aamulla maitoa ja ilmakin oli mitä parhain. Matka ei kestänyt liian kauaa kaverin kanssa jutustellen eikä kauaa tarvinnut jonottaakaan. Ketään lähipiiristäsi ei hetkeksikään jätetty ernuilemaan tai yksikseen, tekemistä riitti joka sekunnille ja jälkipolvillekin jäi kerrottavaa siitä, kuinka maailmanpyörä jäi jumiin sinun ollessasi kaikkein korkeimmalla kohdalla. Kävitte syömässä puiston tuolla puolen ennen kuin linja-auto lähtisi kohti kotikaupunkia. Kylläisenä ja oi, niin onnellisena pitkän päivän jälkeen löntystät kaverisi kanssa kohti pääporttia. Kaverit höpöttävät jotain ja sinäkin äännähtelet hieman mukana, mutta ajatuksissasi on vain se yksi ja ainoa henkilö. Mietit, mitä sanot ja teet. Jännität ja hymysi leviää korvasta korvaan. Tämä kruunaisi parhaan päivän ikinä.

Linja-autossa porukka on aika väsynyttä. Vilkuilet ympärillesi, että missä hän on, onko hän täällä, ei näy, ei kuulu. Nouset bussiin hieman huolestuneena ja lähestyessä paikkaasi huomaat tuon enkelin jo omallaan. Hän vain istuu polvillaan ja selkä kohti menosuuntaa. No, kävi hieman kehno tuuri, juuri takananne istuu pari vierustoverisi erittäin hyvää ystävää. Yrität istuutuessasi tervehtiä häntä, mutta hän ei varmaankaan huomannut sinua. Bussi lähtee liikkeelle ja koetat kuunnella, mitä vierelläsi jutellaan. Et oikein ymmärrä asiasta, mutta yrität silti jossain kohtaa jopa liittyä keskusteluun. Turhaan, ei sinua huomata. Olet liian jännittynyt ja hermostunut. "Jes", sanot itsellesi hiljaa mielessäsi, kun opettaja käskee vieruskaveriasi istumaan kunnolla, ja käskee hetken päästä uudelleen. Sitten kuulet, kuinka hänen kaverinsakin nyt kehottavat häntä istumaan ja "koita vaikka nukkua, kun olet niin väsynyt". Jutustelu jatkuu pienen hetken, kunnes hän nopeasti kääntyy ja romahtaa nojaamaan ikkunaan. Silmät kiinni. Taisit sanoa hänelle hei kun hän laskeutui ja ehkä kuulit hänen vastanneen "juu moi vaan" ennen silmien kiinni menoa.

Loppumatkan estät itseäsi herättämästä häntä ja vilkuilet häneen pikkuisen välillä. Hän on taivaallinen ilmestys, mutta et kehtaa katsoa kauaa, sillä olet vielä hieman epävarma itsestäsi ja pelkäät hänen suuttuvan. Päätät odottaa bussimatkan loppuun ja toivoa, että hänellä on aikaa ennen kuin lähtee kotiin. Et ehdi tehdä mitään. Hieman ennen matkan loppua hänen kaverinsa herättää hänet tiheään keskusteluun sinulle tuntemattomasta aiheesta. Pari minuuttia linja-auton pysähtymisen jälkeen hän siirtyy keskustelusta omaan kyytiinsä. Hän jättää katseesi mutta ei mieltäsi.

Ja tämä mitätön pieni vikatikki ihmisen toiminnassa sai aikaan sen, että paluumatkan takia retkestä jäi lopulta onneton ja toivoton muisto. Ehkä kuukausien tai vuosien päästä jäljellä ovat vain merkitsevät, hyvät muistot, mutta mitä väliä sillä on kun nykyhetki on niin maissa. Kun yksi pieni hymy tai yksinkertainen tervehdys olisi muuttanut päivän murheellisesta täydelliseksi.

Tämän pikku tarinan pointti on siis se, kuinka yksi pieni vastoinkäyminen voi muuttaa suuren ilon ainakin joksikin aikaa toivottomaksi murheeksi. Ja näin minun on helpompi lausahtaa, että näin minullekin kävi tämän viikonlopun jälkeen. Siis en ollut huvipuistossa, vaan vietin pari päivää uudessa paikassa, upealla ilmalla ja aika mahtavassa seurassa. Tiedän, että viikonloppu on ollut yksi vuoden parhaimmista ja tiedän, että se tulee olemaan hieno ja onnellinen muisto elämäni kirjassa, mutta nyt mietin vain, kuinka se päättyi läheisen ja ihanan ihmisen tarpeettomaan mutta ehkä jollain tasolla vähän perusteltuunkin vastaukseen pieneen mitättömään pyyntööni.

Olen todennäköisesti jonkin tunnepuuskan vallassa, mutta juuri nyt minusta tuntuu aika pahalta sen lopun takia. En ole varma, miksi ajattelen sitä niin paljon. Nyt koetan siirtää ajatukset mualle purkaen tavaroita ja käyden läpi iltarutiineja. En ehkä onnistu. Huomenna jatkuu koulu ja arki. Ehkä en ole onnellinen enää ikinä. Ehkä tämä hyvä elämä loppui tähän. #lifeisshit

Hyvää elokuuta ihmisille.

6kpl/st. à56g/110ml 336g

Istun yksin tyhjässä huoneessa, tyhjässä asunnossa. Nupit jossain kaakon ja etelän välillä ja ilmanlaatu lämmin ja kostea. Olen hetki sitten saapunut kotiin viimeiseltä festaripäivältä aika masentunein tunnelmin.

Perjantaina festarit alkoivat upeasti. Olin alueella pääasiassa yksin. Odottamieni bändien sijaan/lisäksi lähtemättömän vaikutuksen minuun tekivät über-energinen August Burns Red, jo ennen näkemäni Stam1na sekä tietysti Amaranthe. Sonata Arctica veti upeasti kuin myös Santa Cruz. Lähdin festarielta kikseissä ja Reckless Loven saattamana. Olisi kai heti kotiin päästyäni pitänyt mennä nukkumaan. Päätin kuitenkin jostain syystä jäädä autoon yksin väsyneenä makaamaan ja kuuntelemaan niitä kauniita lauluja, joita paljon soitin parisuhteessa ollessani. Olisi pitänyt mennä nukkumaan.

Heräsin seuraavana päivänä tuntia ennen kuin lähdin katsomaan Eriniä. Lauantai oli ehdottomasti paras päiväni, vaikka sen parasta hetkeä koeteltiin jonkin verran. Artistikattaus oli hyvä, vaikka viime vuonna oli asteittain parempi. Upean Erinin avauksen jälkeen tapasin kaksi kaveriani ja heidän kanssaan lähdimme katsastamaan Nakkilalaista Pennilessiä. Varsin hieno bändi oli kyseessä, ja sen keikan aikana tapasimme ja jututimme Simo Frangenia. Siitä siirryimme päälavalle seuraamaan Nekromantixia ja hyvä luoja se oli upea. Aivan eteeni muodostui kunnon porilainen moshpit solistin ratsastaessa upealla arkku-kontrabassolla ja kauniin naisrumpalin kauniisti paukutellessa. Sitten pyörimme jonkin aikaa alueella kunnes päätin lähteä syömään.

Siinä kanapaellaa mutustellessani aloitti Kolmas Nainen settinsä. Hienoa oli etenkin encorena esitetty Tästä Asti Aikaa. Tämän jälkeen kotiuduin yksin päälavan eteen odottamaan yhtä kaikkien aikojen suosikkiorkesteriani. Siinä istuskellessani tein jotain minkä olisi kai voinut koko festarien ajalta jättää väliin, nimittäin tekstailin entiseni kanssa. Ihan kivaahan se oli, kunnes viitisen minuuttia ennen keikan alkua onnistui hän sanomaan jotain mikä sai minut erittäin maihin. Nonetheless, Apulanta nosti tunnelman katosta pari mailia ylöspäin ja vietin yhden elämäni parhaista hetkistä nyrkkiä heiluttaen ja laulaen Toni Wirtasen kanssa. Päätin siitä lähteä sitten jo kotiin, sillä tunnelmani olivat huikeat ja halusin nukahtaa niiden kanssa ennen kuin ajattelisin liikaa mitään muuta. Lunastin pari Green Dayn sinkkua ja ajoin suoraan kotipihaan.

Sänkyyn päästyäni kymmenen aikoihin halusin vielä kuulla yhden Apulannan biisin, joka oli keikalta jäänyt väliin. Tämän jälkeen koin pienen palan helvettiä, kun sain pyöriä hikisenä ja voimattomana sängyssä monta tuntia vangittuna omien ajatusteni kanssa saamatta unta. Hetkeksi nukahdettuani heräsin ennen kuutta tuijottamaan kattoa ja mietiskelemään. Kirkonkellot kuultuani revin itseni väkisin sängystä vain romahtaakseni uudelleen vanhalle nojatuolilleni, jolla suhde oli edellisenä iltana kokenut loppunsa. Tungin pöydältä nappikuulokkeet tärykalvojen läheisyyteen ja yritin nukahtaa American Idiotin soidessa. Lopun päivää olin masennuksen ja vihan alainen.

Syötyäni lähdin käymään pikaisesti kaupassa. Sieltä suht nopea reitti kulki entiseni talon ohi. Päätin kulkea sitä reittiä, sillä olihan minulla häntä ikävä ja tahdoin vielä hieman nähdä sitä paikkaa. Mutta en olisi halunnut nähdä sitä, mitä lopulta näin. Nimittäin hänet itse. Tunsin samassa muikean viillon sisimmässäni ja lisäsin hieman auton nopeutta. Jatkoin ajamista kauemmin kuin sen olisi pitänyt kestää.

Kävellessäni sillan yli festarialueelle sain kuulla millaista on Hevisauruksen musiikki. Päivän kulutin yksinäni istuen eri puolilla aluetta kuunnellen musiikkia, ajatellen ja hikoillen. Vietin hieman aikaa myös muutaman perhetutun kanssa. Sanni veti, kuten olin odottanutkin, aika hienosti. Toisin kuin JVG. Ja ainakin yhdestä syystä, siitä samasta jonka Cheek teki viime vuonna: ei elävää musiikkia. Kun pojat halusivat, että yleisö laulaa jonkun kohdan, tiskijukka lopetti musiikin kuin seinään. Lisäksi ft.-biisien ft.-osiot soitettiin suoraan nauhalta. Toinen kahdesta artistista olisi hyvin voinut vetää Peten tai Annan kohdat ihan hyvin. Raidalla JVG soittaa varsin hyvin.

Huikean lopetuksen festareille tarjosi ihana Jenni Vartiainen, joka lauloi yleisön kanssa loppuun asti ja nautti olostaan. Festareista jäi loppujen lopuksi upeat fiilikset ja hienot muistot, vaikka mielenlaatuni ei nyt ole ollukaan mitenkään kovin hyvä. Varsinkaan, kun huomenna alkaa lukio, enkä ole hoitanut kirjoja vieläkään. Tai no, kaksi kirjaa seitsemästä on hankittu, kaksi saa sähköisesti netistä ja yhden on kaverini luvannut myydä. Plus kaksi kirjaa on varmaan hieman harvinaisempia ja en ole edes varma, mitä ainetta toinen kirja edustaa. Toivottavasti asiat helpottuvat huomenna. Toivottavasti tämä maissaolo ei kestä koko lukion ajan.

Hyvää alkavaa syksyä. Kyllä, sieltä se jo tulee. Jippii.

Summery -14

Vaikka kesälomani yksi suurimmista tapahtumista alkaa vasta pian, kirjoitan silti tähän taas tämmöisen kesäloma-summaryn itselleni. Olisi oikeasti pitänyt kirjoittaa tänne enemmän kesän aikana, sillä koin varsin paljon ihania hetkiä ja upeita tunteita, joita en nyt voi koskaan muistella tai elää uudelleen koska a) minulla on huono muisti ja b) ajatusmaailmani on kärsinyt aika mojovasti ihan tässä lähi-lähiaikoina. Mutta koetan kirjoittaa mitä muistan.

Olin peruskoulun päättötodistukseeni ihan tyytyväinen. Kutosia ei ollut yhtään ja kymppejä kaksi. Viimeisinä minuutteina yläasteella vietin vielä hieman aikaa kavereiden kanssa, jotka räpsivät kuvia ja joista osa päästi kyyneleitä. Hyvästelin porukkaa ja lähdettyäni rakennuksesta oli alkanut sataa. Sinä lauantaina ihmiset tietysti juhlivat koulun päätöstä. Taisin olla yksin, kunnes päähäni tuli soittaa hyvälle kaverilleni, joka todennäköisesti menisi syksyllä eri kouluun kuin minä. Vietimme siinä sitten illan kuunnellen Klamydiaa.

Ensimmäisen lomaviikkoni kolmesta vietin muistaakseni uusien kavereiden seurassa. Grillailimme ja ajelimme hieman. Kun oli vahvempaa juomista, toimin kuskina. Se viikko oli aika hienoa aikaa, vaikka siitä en paljoa muistakaan.

Seuraavalla viikolla toimin isosena Junnilassa tämän vuoden LP2-leirillä. Olin itse samalla leirillä viime vuonna ja isoskolleegani olivat lähes kaikki sieltä jo ennestään tuttuja. Yhtä heistä en aluksi tuntenut, mutta lopulta olin myös hänen kanssaan varsin hyvää pataa. Leiriviikko oli äkkiä ohi ja sain tutustua siellä liutaan mahtavia ihmisiä. Ja sen leirin aikana sain kuulla mihin kouluun pääsen ja kenen kanssa. Siedettävältä näyttää.

Seurasi kaksi viimeistä lomaviikkoani. Nekin vietin suurimmaksi osaksi erinäisissä kaveriporukoissa. Tönkkö muistini pettää taas, että mitä silloin oikeasti tapahtui, mutta mitään kamalaa en muistaisi tapahtuneen. Muistan kuitenkin hyvin viimeisen lomaviikkoni viikonlopun, jolloin minun piti nukkua seuravaa viikkoa varten kunnolla, mutta päädyin ruisailemaan keskiyön ohi moneenkin otteeseen. Katumuksia ei ole. LP2-porukan konfirmaatio ja -harjoitus olivat myös tänä aikana mikäli oikein muistan.

Sitten vuorossa oli toinen viikkoni isosena, leirillä LP5, joka pidettiin minulle suht vieraassa leirikeskuksessa. Fellow-isoset olivat tällä kertaa pari suht hyvää kaveria, yksi puolituttu ja yksi uusi ihminen, joka osoittautui mahtavaksi sellaiseksi. LP5 oli hyvä leiri, ihmiset olivat ystävällisiä ja läheisiä ja tuli siinä samalla tuo leirikeskuskin tutuksi. Minun oli lähdettävä jo toiseksi viimeisenä päivänä ehtiäkseni töihin seuraavana päivänä eli maanantaina.

Eli maanantaina alkoi kesätyöni kiinteistöhullossa. Ensimmäinen viikko oli raskain. Töiden jälkeen taisi joka päivä olla jotain menoa. Maanantaista en muista, tiistaina vietin vähän aikaa pienehkön LP5-porukan kanssa. Keskiviikkona käpertelin sohvalla ja kävin kahvilassa. Sitten en muista mitä muuta. Myöhään taisi mennä viikonlopulla. Lauantaina ja sunnuntaina näin kaikkia LP5-leiriläisiä konfismerkeissä. Sinä sunnuntaina spontaanista mielijohteesta muutin hetkessä koko loppuelämäni. Pyysin nimittäin erästä ihastuttavaa tyttöä treffeille lauantaina. Hän suostui.

 ♥ 

Seuraavalla viikolla vaihtui töissä päämaja ja työmäärä. Luppoaikaa löytyi enemmän kuin tarpeeksi, ja se oli osittain myös hyvä asia, sillä sää oli töissäoloaikani ajan ollut lähes pelkkää hellettä. Ja pihahommia ei aina ole kiva paahteessa tehdä. Menoa riitti kai taas joka päivälle. Tapasimme sen tytön kanssa jo torstaina ja vietimme lähes koko loppuviikon kahdestaan. Kävelimme jazz-kaduilla ja muilla kaduilla ja liikuimme ja olimme paikallamme. Kävimme katsastamassa The Fault In Our Starsin silloin lauantaina. Elämä oli ihanaa. Ja olemme sittemmin päättäneet laskea suhteemme alkaneen siitä torstaista.

Hän lähti suurin piirtein koko seuraavaksi viikoksi kauemmas pois. Sain nukuttua kolmisen tuntia ennen maanantai-aamua ja sanomattakin on kai selvää että olin seuraavalla viikolla hieman väsynyt. Enkä taaskaan oikein muista mitä sillä viikolla tein. Viikonloppuna pääsin kuitenkin pitkästä aikaa mökille. Siellä oli aivan fantastista. Pääsin kunnolla rentoutumaan mereen ja aurinkoon ja petiin ja oi kuinka se oli mukavaa. Palasin kaupunkiin sunnuntaina ja näin tyttöäni uudelleen jo samana päivänä.

Seuraava viikko oli myös tukahduttavan kuuma. Töissä hikoilin neljä päivää osin trimmerin varressa, osin klipon, osin noukkian, osin autossa tauolla. Tiistain pidin vapaata. Tyttöni piti minulle seuraa ja antoi voimia. Taisin nähdä häntä melkein joka päivä. Ja taas viikonlopuksi mökille. Ah.

Sitten ollaankin tässä viikossa. Vietin maanantai-illan pitkästä aikaa kaveriporukassa ja mukavaa seuraa riitti aamukahteen asti. Onneksi tiistai oli taas vapaa. Nukuin pitkään ja olin hetken tietokoneella. Hieman myöhemmin lähdin moikkaamaan tyttöäni. Vartti venyi pariksi tunniksi ja elämä oli ihanaa. Keskiviikkona annoin kaverin lainata hiukan moppea kun hän oli sitä jonkin aikaa jo pyytänytkin. Ja sitten kävin taas kahvilassa.

Eilen päästyäni töistä kävin suihkussa ja kuskasin kaverin metsästä kotiin. Sitten ajoin tyttöni talolle odottamaan häntä, kun olimme sopineet jonkin sortin leffaillan. Katsoimme mahdollisesti kaikkien aikojen suosikkileffani Linnunradan Käsikirja Liftareille ja sen jälkeen jakson Supernaturalia ja jakson Doctor Whota.

Ilta oli ihana, mutta se jäi sitten suhteemme viimeiseksi. Hän jäi vielä syliini ja oli siinä hyvän tovin, aamuyöhon asti. Hän lähti kotiin ja minä jäin taas yksin. Olin jo ehtinyt unohtaa, millaista se on. Se on kuitenkin jo niin tutuksi tullut tunne, että oli melkein hieman kotoisaa jäädä yksin. Ei se kivaa ole, mutta minkäs teet. Elämä on vaikeaa. Toivottavasti tiemme eivät eronneet vielä. Ne kolme viikkoa olivat todennäköisesti tähänastisen elämäni kolme parasta ja pisintä viikkoa.

 ♡ 

Tässä sitä nyt ollaan. Huono olo on ollut aamusta asti. Pääsin töistäkin neljä tuntia normaalia aikaisemmin, mutta minua ei hymyilytä. Tänään alkaa Porispere, jonne minulla on kolmen päivän lippu. Tänään odotan eniten ehkä Sonata Arcticaa tai Reckless Lovea. Huomenna Erin, Kolmas Nainen ja Apulanta ja sunnuntainahan on vain neljä artistia. En ole vielä ihan varma menenkö Hevisaurusta katsomaan.

Oloni on rikkinäinen ja ennen kaikkea yksinäinen. Vaikka kaikki olisikin nyt oikeastaan ihan hyvin niin en näe sitä. Listasin juuri lukiokirjoja, joita tarvitsen ensimmäistä jaksoa varten, joka alkaa jo maanantaina. En ole niitä vielä hankkinut. En tiedä miksi. Nyt menen suihkuun ja sitten etsin parkkipaikkaa Kirjurinluodon läheisyydestä.

Pojat ei tanssi.

The end is neigh

Eilen illalla olin surullinen. En masentunut vaan puhtaasti surullinen, sillä lauantaina tulisin ainakin mielessäni hyvästelemään monta upeaa ihmistä, joihin minulla on ollut kunnia tutustua peruskoulun aikana. Tiedän sen olevan hyvin mahdollista, että näen heitä kaikkia vielä, mutta vaihtoehto ei ole mahdottomuus. Lisäksi lauantaina, eli huomenna, tulen varmasti hakkaamaan päätäni henkisesti seinään monta kertaa, kun näen, kuinka turhauttavan hyvännäköiset ystäväni ovat juhlaverneissä vieläkin turhauttavamman hyvännäköisiä.

Eilen illalla, kun olin surullinen, en vain antanut itseni velloa siinä. Tai, no, annoin hetken, kun makasin sängyssä ja kuuntelin Kansasin Dust In The Windin. Mutta yritin saada edes jonkinmoista apua ja sainkin sitä. Ensimmäisenä lähetin viestiä kaaaukana lännessä asuvalle rakkaalle ystävälleni, josko hänellä olisi aikaa jutella taas. Kyllä hänellä oli pieni hetki, ja se pieni hetki oli juuri tarpeeksi. Hän kuunteli murheitani ja saneli aina yhtä kultaisia juttuja minulle. Toinen apu saapui tumblr dot comista, jossa lähetin eräälle (ainakin omasta mielestäni) maailman mahtavimmista henkilöistä kaipaavani hieman piristystä. En tiedä, miten hän teki sen, mutta ilman mitään taustatietoa surustani hän onnistui piirtämään mairean virneen tyhmälle naamalleni. Kolmas apu saapui odottamatta, kun hyvä kaverini koulusta lähetti viestiä siitä, kuinka joku oli äsk piste äf ämmässä lähettänyt nimelläni varustettuja anonyymiviestejä yhdelle tytölle, jota hädin tuskin tunnen enää. Jotain ihastusviestejä ja sellaista. Tämä tyttö kun oli ala-asteella muistaakseni kiusannut minua sen verran, etten varsinaisesti haluaisi olla missään tekemisissä hänen kanssaan. Tuli hymy tästäkin.

Eilen illalla olin surullinen, tänään en yhtä niin. Vietin päivän keskustassa seurassa, josta suurin osa oli aluksi aivan täysin tuntemattomia. Sain uusia tuttavuuksia ja päivä oli loistava.
Huomisesta tulee mitä tulee. Uskon vahvasti että siitä tulee mollivoittoisampi päivä. Mutta ei sitä koskaan tiedä. Mutta hyvät ystävät, yksi on varmaa: minun peruskouluni loppuu huomenna. Se ei ole huono juttu, mutta ei täysin hyväkään. Godspeed.

Baby Blue

Heipä hei, ystävät rakkaat. Minä näin juuri yhden television suosituimman ja puhutuimman sarjan viimeisen jakson. Ai perkele. Käsittämättömän upea sarja oli tämä Breaking Bad. Loputtomien kehujen lukeminen olisi varmaan tylsää, varsinkin sarjasta, joka ei täällä Suomessa kai ole kovinkaan tunnettu. Ainakaan minun mielestäni. Jos kehuja haluat kuulla, suosittelen katsomaan Netflixistä tai jostan ko. sarjan jaksot 01x01:stä 05x16:een ja kuuntelemaan omia ajatuksiasi. Huh, huh.

No, mitäs tässä viime aikoina on tapahtunut... Olin torsaista maanantaihin viitenä päivänä putkeen sosiaalisissa kanssakäymisissä vapaa-ajalla, ja silti minulla oli aikaa katsoa monta tuntia hienoja TV-sarjoja ja pelata montaa eri peliä ja katsoa pari leffaa ja tuntea laajan valikoiman tunteita ja syönyt erittäin hyvän aterian. Kuulin myös ensimmäistä kertaa kunnolla erään kappaleen, opettelin sen sanat, opin soittamaan sen kitaralla ja muokkasin siihen jopa omat sanat, koska miksi ei. Vielä kun tietäisi, mitä hyötyä siitä on. Toistaiseksi soitan sitä vain omaksi ilokseni.

Aloitin Breaking Badin, kun minulta loppuivat Doctor Whon jaksot. En tiedä, mikä sarja jatkaa tätä jonoa. Näillä näkymin se tulee olemaan Sherlock tai jo aloitettu American Horror Story tai oikeastaan mitä todennäköisimmin myös jo aloitettu Supernatural. Teitä kiinnostaa, uskokaa pois.

Nyt todennäköisesti käyn suihkussa ja uppoudun Tumblriin pariksi tunniksi ja nukahdan. Adios.

In memory of House, M.D.

Katsoin juuri Housen viimeisen jakson Everybody Dies. Olen varsin surullinen. Jotkut teistä varmaan miettivät että miksi olla surullinen. Sehän on vain telkkarisarja. Minulle se on paljon, paljon enemmän. Mutta en viitsi sillä teitä rasittaa. Tuskin kuulette sarjasta enää paljoa täällä blogissa tai missään muuallakaan. House merkitsi/merkitsee minulle vain niin paljon. En pyydä anteeksi.

Ja otsikolla viittaan sarjaan, en henkilöön. Mainitsin tämän vain, koska en halua spoilata sitä joltain, joka ei mahdollisesti ole sitä nähnyt ja haluaisi nähdä. Sellaisia henkilöitä tuskin on mutta silti.

Eipä sitten varmaan paljoa muuta. Pidän kirjaa siitä, kuinka monta kuppia teetä olen tämän kuukauden aikana juonut. Tetti loppui. Huomenna on itsenäisyyspäivä. Olen jo keksinyt uuden sarjan katsottavaksi. Aloitan sen varmaan tässä joku päivä. Kerron siitä sitten, kun teitä se niiin kauheasti kiinnostaa.

Huomenna luvassa kai jotain itsenäisyystekstiä. Lauantaina joko creepypastaa tai muuta sählinkiä. Sama juttu sunnuntaina. Ja varmaan myös maanantaina. Hyvää iltaa.

" This is my December "

In memory of The Last Centurion and The Girl Who Waited

Doctor Whosta. Katsoin juuri jakson The Angels Take Manhattan. Ne, jotka ymmärtävät, ymmärtävät, ja ne, jotka eivät ymmärrä, voivat olla huomioimatta. Huomenna vuorossa varmaan jotain Housesta, kun sitä on enää kaksi jaksoa jäljellä. Ja kyllä, alan käyttää kursiivia lainausmerkkien sijasta.

Tänään tetissä löysin kuolleen hiiren ja odotin että tee jäähtyisi. Ei tämä mitenkään erityisen tapahtumarikas päivä ole ollut. Kävin lenkillä ja söin luumuja. Katson varmaan pian The Mentalistia tai jotain. Ja menen nukkumaankin. Toivottavasti.

Kyllä minä vielä (ehkä) jotain kunnon kirjoitettavaa tänne keksin. Minun on vain varsin hankala tietää, mitä haluatte lukea, kun te ette kerro minulle. Siispä kirjoitan tänne vain turhanpäiväistä supistettua ja karsittua nettäpäiväkirjaa ja sattumanvaraisesti jotain mielenkiintoista. Hyvää iltaa.

" This is my December "

In memory of those who died in S04E08 of The Walking Dead

Siis holy shit, mikä jakso. En paljasta mitään nimiä, jotten spoilaisi mitään. Mutta joku kuolee.

Melkein unohdin kirjoittaa jo toisena päivänä. Tai en unohtanut, vaan harhaannuin, sillä kotiini saapui pari ihmistä, joita voin kutsua kavereiksi. Katsoimme telkkaria muutaman tunnin ja he lähtivät hetki sitten. Katsoin The Walking Deadin loppuun ja onneksi minulla oli aikaa vielä kirjoittaa tämä. Ei tästä varmaan paljoa irti saa, sillä olen ihan fiiliksissä tuon jakson jälkeen. Tsiisus.

Minulla taisi jopa olla oikeaa asiaa tätä kirjoitusta varten mutta ei ole enää. Ja tuo "omistus" ei varmaan monelle ole sen arvoinen, sillä viimeksi kyseessä oli oikea ihminen. Valmistaudu pettymään elämässä.

Tetissä tänään näin kuinka rekka rikotaan puolivahingossa. Ja kuinka sähkökynä toimii. Spoilers, sähköllä. Eipä paljoa muuta sitten enää. Housen jaksot loppuvat minulta pian ja suren sitä sitten aika tavalla.

Joulu tulee pian. Tiedossani on jo yksi lahja, jonka saan ja saan sen siskoltani. Se tilattiin jenkeistä ja se tulee aika varmasti paljon ennen joulua. Mutta juu tämmöinen lyhyehköelmä tällä kertaa. Hyvää yötä.

" This is my time of the year "

TV-sarjoista

[Includes spoilers from "The Walking Dead" and very minor spoilers from "House M.D.". You've been warned.]

Tänään minulle kävi pari epätavallista juttua liittyen TV-sarjoihin.

Ensimmäinen tapahtui, kun saavuin kotiin koulusta. Kävelin huoneeseeni, pudotin repun lattialle ja sätkähdin. Työpöydälläni oli DVD-kotelo, jonka kannessa luki isolla fontilla "HOUSE", sen vieressä pienellä fontilla "M.D." ja niiden alapuolella suht pienellä fontilla "SEASON EIGHT". NEET-äitini oli käyttänyt vähäisiä rahavarojaan ostaakseen minulle suosikkisarjani viimeisen kauden. Vilkaisin kansien sisäpuolelle ihan vähän, ja näin mahdollisen spoilerin. Series finalen otsikkona on "Everybody Dies". Sitä odotellessa.

Seuraava tapahtui hieman myöhemmin, kun katsoin telkkariin ja kaiuttimiin liitetyltä läppäriltäni The Walking Deadin 3. kautta. Mikäli välttelet spoilereita kyseisestä sarjasta, suosittelen tämän tekstin lukemisen lopettelemista tässä ihan pian. Nyt olisi hyvä hetki. Näkemiin.

Tämä epätavallinen juttu oli yksinkertaisuudessaan se, että silmistäni tipahti pari pikku kyyneltä TV-sarjan takia. Näin ei ole käynyt vähään aikaan. Ko. jaksossa tapahtui seuraavaa:

Lori, joka on yksi päähahmoista, oli raskaana. Juostessaan pakoon zombieilta synnytys alkaa. Lori hakeutuu Maggien ja Carlin kanssa erääseen huoneeseen turvaan, jotta synnytys voitaisiin suorittaa rauhassa. Maggie on teini-ikäinen ystävä ja Carl on Lorin poika. Maggie yrittää avustaa Loria, mutta jotain menee pieleen, sillä vauva ei suostu tulemaan ulos. Lori vaatii keisarinleikkausta. Hetken kuluttua Maggien on pakko suostua. Lori kuolee leikkaukseen, mutta vauva selviää. Lähtiessään turvahuoneesta Maggie käskee Carlia ampumaan Loria päähän, jotta tämä ei muuttuisi zombieksi. Carl siis joutui ampumaan kuollutta äitiään päähän.

Selostukseni saattoi olla hieman epäselvää. Kohtaus oli vahva, niin kuin voisi olettaa.

Sitten vähän infoa seuraamieni sarjojen uusista jaksoista: The Walking Deadin 4. kausi lähtee käyntiin lokakuun 13. päivä. Se on hyvä ajoitus, sillä olen siihen mennessä varmasti saanut 3. kauden valmiiksi. 23. syyskuuta alkaa how i met your motherin viimeinen eli 9. kausi. Lisäksi katsottavanani on em. Housen 8. kausi, vielä kesken oleva The Mentalistin 1. kausi sekä vajaat 8 kautta That '70s Showsta. Eli katsottavaa riittää. Eipähän ainakaan tule aika pitkäksi.

Siinä kaikki tältä erää. Anteeksi, jos spoilasin jotain joltain. Au revoir.

" I won't listen to anyone's last words /

There's nothing left for you to say / Soon you'll be dead anyway "

Kesäloma 2013 miniature summary

Huomenna se koulu taas alkaa. Oloni on hieman syrjäytynyt, sillä toisin kuin monet muut, olen iloinen opinahjoon paluusta. Motiivina se, että saan vihdoin muuta ajateltavaa kuin omat ajatukseni.

Kesäloma 2013 oli yksi parhaita kesälomia pitkään aikaan. Tutustuin uusiin, ihaniin ihmisiin ja opin tuntemaan myös itseäni vähän paremmin. Ja tästä kaikesta saan kiittää yhtä henkilöä, joka ajatteli, että kannattaa hakea kesän ensimmäiselle rippileirille, niin ei tarvitsisi sitä paljoa odotella.

Kevättodistukset jaettiin lauantaina, 1. päivä. Leirille pakattiin 2. päivä ja leiri alkoi 3. päivä. Olin hieman tyytymätön todistukseeni, sillä sairastelun takia numeroni eivät olleet totuttua tasoa. Kuitenkaan en murehtinut asiasta sen enempää, vaan lähdin leirille. Leirin alussa tunsin etukäteen vain viisi heppua, ja leirin lopussa jokainen ihminen, joka leiriin otti osaa, oli minulle luotettava ystävä. Toiset tutumpia ja tärkeämpiä kuin toiset, mutta kaikki aivan upeita ihmisiä.

Leirin jälkeinen aika oli sitä, mitä mielestäni kesäloman tulisi olla. Olin kavereiden kanssa, pelasin hyviä pelejä, olin mökkeilemässä ja ajattelin asioita. Viimeinen ei välttämättä ole hyvä juttu. Tai on se, mutta ajattelin yleensä asioita jotenkin väärin. Lopulta se kostautuisi siten, että minusta ajatellaan pahaa, mutta en tiedä varmaksi mitä, sillä pahoinajattelija(t) ei(vät) suostu puhumaan aiheesta minulle.

Viime viikon viikonloppuna oli Porispere, ja tiedättekin jo, että siellä oli upeaa.

Tänään oli siis viimeinen kesälomapäivä. Mökiltä kaupungille ja sieltä parhaan kaverini rippijuhliin.

Loppujen lopuksi, kuten sanottu, tämä kesäloma oli yksi parhaimpia. Vaikka löysin ja koin sitä maailman vähemmän valoista puolta, kaiken kaikkiaan loma jää reilusti plussan puolelle. Ja jos tulevaisuuden Jasu lukee tätä ja on saanut asiat selvitettyä em. pahoinajattelij[a/oide]n kanssa, niin kiitän sinua.

Kiitos myös lukijoille kärsivällisyydestä ja (vähäisestä) palautteesta. Blogin osalta minusta heinäkuu oli yksi parhaimpia bloggautuskuukausia tähän mennessä. Kommenttiboksiin saa kirjoittaa jotain omia muistoja tältä kesältä tai muuta mukavaa tai jotain vähemmän mukavaa, jos sattuu olemaan sillä tuulella. 

Hyvää tulevaa syksyä kaikille.

" Summer has come and passed / The innocent can never last "

Voisinks mä olla olla olla se sulle.

Tänään alkoi kesäloman viimeinen viikko. Se olisi hyvä syy listata tähän kaikkea, jota on kesästä 2013 jäänyt muistoihini. En kuitenkaan tee sitä vielä, sillä vielä on kesää jäljellä. Toivottavasti muistan tehdä sen ennen kuin koulu alkaa. Sen sijaan teen eräänlaisen arvostelun viime viikonlopusta, jolloin pidettiin paikallinen musiikkifestivaali Porispere.

Olen ollut jokaisella Porisperellä tähän asti. Tämä oli muistaakseni kolmas. Tänä vuonna olin kuitenkin kahden päivän sijaan jokaisena kolmena esiintymispäivänä läsnä, ja hyvä niin. Jokaisena päivänä oli meininki varsin mahtavaa.

Perjantaina saavuin festarialueelle hieman ennen kuin Viikate aloitti 15:15, ja lähdin kun The 69 Eyes lopetti noin kahdeksan aikoihin. Omat suosikkini kyseiseltä päivältä olivat jo edellämainitut Viikate ja The 69 Eyes, ja heidän lisäkseen keharibändi Pertti Kurikan Nimipäivät. 

Lauantaina saavuin ennen kolmea ja lähdin hieman yhdeksän jälkeen. Lauantaina tarjonta oli ainakin jokseenkin parempaa. Mielestäni mahtavimmat olivat CMX, Disco Ensemble ja Von Hertzen Brothers. Viimeisin oli ehdottomasti paras. Olin myös vähän aikaa paikalla kun Jukka Poika & Sound Explosion Band esiintyi. En oikein pitänyt heidän musiikistaan, mutta esiintyivät kyllä todella hyvin.

Sunnuntaina oli lastenpäivä / Perhepäivä. Saavuimme puoli tuntia ennen kuin ensimmäinen esiintyjä aloitti. Kirjurinluodossa oli aivan eri meininki kuin aikaisempina päivinä. Ruohikkoalueet oli peitetty lähes kokonaan peitoilla ja piknik-huovilla. Joka puolella vilisi pieniä lapsia ja tunsin oloni ahdistuneeksi. Ensimmäinen esiintyjä oli Tuuli. En tiennyt Tuulista yhtään mitään muuta kuin salaisuudet aha aha aha aha. Hän on jotain 13-15 vuotias ja se näkyi. Tuuli ei tehnyt oikein mitään muuta kuin seisoi hieman hermostuneena väkijoukon edessä ja lauloi. Ymmärtäähän sen toisaalta. Hän on kovin nuori. Tuulin jälkeen lavan valtasi Justimus, jolla oli huomattavasti enemmän kokemusta esiintymisestä. He hyppivät ja tanssivat ja esiintyivät hienosti. Vaikka en oikein pitänyt heidän(kään) musiikista, esiintyminen sujui onnistuneesti. 

Justimuksen jälkeen oli vuorossa Cheek. Cheek, Cheek, Cheek. Minä en ollut oiken milloinkaan innostunut Cheekistä. Pidin erittäin paljon vuoden 2004 biisistä "Avaimet mun kiesiin", mutta sen jälkeen ei oikein ole tullut kuunneltua. Tämä keikka varmaankin muutti asian. Cheek esiintyi erittäin hyvin ja veti yleisön mukaan joka ralliin. Parhaiten muistan, kuinka esiintyjä pyysi ennen biisiä tyttöjä laulamaan mukana, ja kyllähän he lauloivat. "Syypää sun hymyyn" oli kappaleen nimi. Hienoa oli. Minä en laulanut mukana. Kuulemma joku oli pyörtynyt, kun Cheek oli hypähtänyt yleisön sekaan sateen alkaessa.

Cheekin jälkeen viimeisenä esiintyjänä oli Haloo Helsinki. Heti huomasi, että Elli (laulaja) osaa duuninsa ja nauttii siitä. Hän loi katsekontakteja yksittäisiin henkilöihin yleisössä, mukaanlukien minuun, ja jostain syystä se oli hienoa. Yleisö lauloi mukana ja minäkin tein niin, sillä suurin osa kappaleisa oli niin tunnettuja, että allekirjoittanutkin osasi sanat ulkoa. Kävelin parkkipaikalle loputtoman kertosäkeen toiston saattelemana ja hymy kasvoilla. Porisperestä jäi suurimmaksi osaksi positiivinen kuva. Ensi vuonna varmasti uusiksi.

" Isä olen täällä / Maailman toisella puolen / Ja laulan pappa daduda papa daduda dappa

/ Äiti älä pelkää / Kyllä pidän itsestä huolen / Ja laulan pappa daduda papa daduda dappa "