Hurtful Wooden Boomerang

"Does it throw insults?"

"Pretty much, it's got +14% damage and it knows all your worst emotional secrets."

"Oh, that's terrible."

"Yeah, it is actually an absolute bastard."

Nyt kerron Teille jutun joka ehkä mahdollisesti jopa on näkemästäni unestani peräisin. Ehkä. Ehkä ei. Sillä ei ole väliä. Muistini saattaa pettää.

-----

On lämmin. Ei kostea lämmin eikä kuiva lämmin, vaan mukavan lämmin. Peitto on puoliksi päälläni, tyyny yllättävän pehmeästi pääni alla. Vasen käteni ojennettuna eteeni, kämmenselkä tyynyllä. Kyynärpääni päällä lepää hänen lämmin päänsä. Oikea käteni on hänen kyljellään.

Olemme yhdessä, yksin. Aivan niin kuin silloin joskus.

Hetki sitten olimme hiljentyneet maailman tärkeimmästä ja suurimmasta keskustelusta. Se käsitteli uskomattoman valtavia asioita ja erittäin vaikuttavia aiheita. Se käytiin hiljaa, kuiskaten, vaikka kukaan muu ei ollut kuulemassa. Sen loppua ei kukaan kuullut, sillä äänemme hiljenivät vähitellen ja tauot puheenvuorojen välissä venyivät ja venyivät.

Nyt hiljaisuuden rikkoivat ainoastaan kaksi samantahtista hengitystä ja kellon tikitys. Aivan niin kuin silloin joskus.

Kumpikaan ei nuku. Kumpikaan ei laita silmiään kiinni. Pimeyden keskeltä erotan kaikista näyistä ihanimman näyn. Kaksi suurta, kaunista silmää, jotka katselevat takaisin hiusten takaa. Suun, joka on ahkerasti pysynyt jo kauan hienovaraisessa, valloittavassa hymyssä. Kasvot, joiden katseluun en ole kyllästynyt enkä tulisi kyllästymään. Nostin kättäni ja silitin hänen siroa poskeaan.

Olisin sanonut jotain, mutta jätin sanomatta. Aivan niin kuin silloin joskus.

Molempien silmät alkavat vähitellen sulkeutua. Olen täysin rento. En huolehdi mistään. En pelkää mitään. Vainoharhaisuuteni on poissa, masennukseni on pelkkä muisto vain. Nyt kaikki on hyvin, mikään ei voisi olla paremmin. Mietiskelen häntä, ja itseäni. Mietiskelen meitä. Mittailen häntä vielä hieman katseellani. Vikoja. Huomaan niin paljon vikoja. Olemme rikkinäisiä ihmisiä. Olemme haavoja, traumoja, yksinäisyyttä, hiljaisuutta. Olemme täynnä vikoja. Mutta olen niin onnellinen, sillä ne viat ovat meidän. Ei kenenkään muun.

Ainoastaan meidän vikojamme. Aivan niin kuin silloin joskus.

Olemme kokeneet tämän hetken aikaisemmin. Olimme yhdessä, yksin. Olin turvassa, olin siellä, missä aina halusin olla. Ja olen siellä nyt, taas, odottamatta, yllättäen. Näin ei pitänyt enää koskaan tapahtua. Eikä näin enää koskaan tapahtunutkaan. Tällä upealla hetkellä, jonka haluaisin kestävän ikuisuuden, on eräs tietty ero siihen hetkeen silloin joskus, niihin kauniisiin hetkiin, joista en olisi ikinä halunnut lähteä pois, niihin, joita oli,

silloin joskus.

Tällä kertaa en saa nukahtaa rakkaani vierellä.

Tällä kertaa säpsähdän yksin hereille.

-----

"Is this a trap to throw your hurtful boomerang at me?"

Viime hetkistä

Ei siis viime niinkuin viimeisimmistä vaan viime niinkuin viimeisistä. Ei siis kaiken kaikkiaan viimeisestä vaan niin kuin viimeisistä. Tai, no. En kai varmaan osaa selittää lyhyesti. Otetaan vaikka esimerkki, joka kuitenkin saattaa pitää pojonsa vain minun päässäni, sillä ajatusmaailmani on jotenkin vinksahtanut ja vainoharhainen.

Okei, otetaan vaikka peruskouluaikainen luokkaretki. Se kohdistuu suht isoon huvipuistoon ja olet matkalla sinne oman ja erään rinnakkaisluokan kanssa. Ja kuinka sattuukaan, tuolla nimenomaisella rinnakkaisluokalla koulua käy se yksi poika/tyttö, joka on kaikkia muita muutaman asteen jotenkin ihanampi. Hän, jonka huomatessasi kaikki muut epätarkentuvat kuvasta hieman. Tiedätte toivottavasti, mistä puhun. Siis ihastuksen kohde, jos ihan suoria ollaan (ja tylsiä).

Olet odottanut matkaa hyvän tovin. Pääsisit lähipiirin kanssa nauttimaan hieman elämästä ja elämyksistä koulunpenkin kuluttamisen sijaan. Pääsisit nauttimaan virvokkeista ja kojuista sekä upeasta säästä, jota ollaan varmaksi jo luvattu. Linja-automatka paikalle kestää tovin, ja tunnelman rauhottelemiseksi ollaan arvottu istumapaikat jo etukäteen. Ja kukas se joutuukaan istumaan em. rinnakkaisluokan ihanuuden vieressä illalla paluumatkalla? Ehkä hieman uskomatonta, mutta kyllä, sinä itse. Pääsisit kaiken päälle vielä tutustumaan lisää tähän ymmärtämättömään ihmiseen.

Päivä sujui täydellisesti. Heräsit pirteänä, muroista ei läikkynyt aamulla maitoa ja ilmakin oli mitä parhain. Matka ei kestänyt liian kauaa kaverin kanssa jutustellen eikä kauaa tarvinnut jonottaakaan. Ketään lähipiiristäsi ei hetkeksikään jätetty ernuilemaan tai yksikseen, tekemistä riitti joka sekunnille ja jälkipolvillekin jäi kerrottavaa siitä, kuinka maailmanpyörä jäi jumiin sinun ollessasi kaikkein korkeimmalla kohdalla. Kävitte syömässä puiston tuolla puolen ennen kuin linja-auto lähtisi kohti kotikaupunkia. Kylläisenä ja oi, niin onnellisena pitkän päivän jälkeen löntystät kaverisi kanssa kohti pääporttia. Kaverit höpöttävät jotain ja sinäkin äännähtelet hieman mukana, mutta ajatuksissasi on vain se yksi ja ainoa henkilö. Mietit, mitä sanot ja teet. Jännität ja hymysi leviää korvasta korvaan. Tämä kruunaisi parhaan päivän ikinä.

Linja-autossa porukka on aika väsynyttä. Vilkuilet ympärillesi, että missä hän on, onko hän täällä, ei näy, ei kuulu. Nouset bussiin hieman huolestuneena ja lähestyessä paikkaasi huomaat tuon enkelin jo omallaan. Hän vain istuu polvillaan ja selkä kohti menosuuntaa. No, kävi hieman kehno tuuri, juuri takananne istuu pari vierustoverisi erittäin hyvää ystävää. Yrität istuutuessasi tervehtiä häntä, mutta hän ei varmaankaan huomannut sinua. Bussi lähtee liikkeelle ja koetat kuunnella, mitä vierelläsi jutellaan. Et oikein ymmärrä asiasta, mutta yrität silti jossain kohtaa jopa liittyä keskusteluun. Turhaan, ei sinua huomata. Olet liian jännittynyt ja hermostunut. "Jes", sanot itsellesi hiljaa mielessäsi, kun opettaja käskee vieruskaveriasi istumaan kunnolla, ja käskee hetken päästä uudelleen. Sitten kuulet, kuinka hänen kaverinsakin nyt kehottavat häntä istumaan ja "koita vaikka nukkua, kun olet niin väsynyt". Jutustelu jatkuu pienen hetken, kunnes hän nopeasti kääntyy ja romahtaa nojaamaan ikkunaan. Silmät kiinni. Taisit sanoa hänelle hei kun hän laskeutui ja ehkä kuulit hänen vastanneen "juu moi vaan" ennen silmien kiinni menoa.

Loppumatkan estät itseäsi herättämästä häntä ja vilkuilet häneen pikkuisen välillä. Hän on taivaallinen ilmestys, mutta et kehtaa katsoa kauaa, sillä olet vielä hieman epävarma itsestäsi ja pelkäät hänen suuttuvan. Päätät odottaa bussimatkan loppuun ja toivoa, että hänellä on aikaa ennen kuin lähtee kotiin. Et ehdi tehdä mitään. Hieman ennen matkan loppua hänen kaverinsa herättää hänet tiheään keskusteluun sinulle tuntemattomasta aiheesta. Pari minuuttia linja-auton pysähtymisen jälkeen hän siirtyy keskustelusta omaan kyytiinsä. Hän jättää katseesi mutta ei mieltäsi.

Ja tämä mitätön pieni vikatikki ihmisen toiminnassa sai aikaan sen, että paluumatkan takia retkestä jäi lopulta onneton ja toivoton muisto. Ehkä kuukausien tai vuosien päästä jäljellä ovat vain merkitsevät, hyvät muistot, mutta mitä väliä sillä on kun nykyhetki on niin maissa. Kun yksi pieni hymy tai yksinkertainen tervehdys olisi muuttanut päivän murheellisesta täydelliseksi.

Tämän pikku tarinan pointti on siis se, kuinka yksi pieni vastoinkäyminen voi muuttaa suuren ilon ainakin joksikin aikaa toivottomaksi murheeksi. Ja näin minun on helpompi lausahtaa, että näin minullekin kävi tämän viikonlopun jälkeen. Siis en ollut huvipuistossa, vaan vietin pari päivää uudessa paikassa, upealla ilmalla ja aika mahtavassa seurassa. Tiedän, että viikonloppu on ollut yksi vuoden parhaimmista ja tiedän, että se tulee olemaan hieno ja onnellinen muisto elämäni kirjassa, mutta nyt mietin vain, kuinka se päättyi läheisen ja ihanan ihmisen tarpeettomaan mutta ehkä jollain tasolla vähän perusteltuunkin vastaukseen pieneen mitättömään pyyntööni.

Olen todennäköisesti jonkin tunnepuuskan vallassa, mutta juuri nyt minusta tuntuu aika pahalta sen lopun takia. En ole varma, miksi ajattelen sitä niin paljon. Nyt koetan siirtää ajatukset mualle purkaen tavaroita ja käyden läpi iltarutiineja. En ehkä onnistu. Huomenna jatkuu koulu ja arki. Ehkä en ole onnellinen enää ikinä. Ehkä tämä hyvä elämä loppui tähän. #lifeisshit

Hyvää elokuuta ihmisille.

GBA-kokeiluja

Viime tekstistä on taas kivasti aikaa, joten sori yms. Ei ole ollut tarpeeksi asiattomia aiheita, pää toimii taas huonohkosti ja yada-yada-yada.

Torstaina (edellispäivänä) postiluukusta tungettiin eräs paketti, ja aina yhtä luotettavasti se kopsahti kovaan lattiaan. Paketissa oli kuplamuoviin kääritty Game Boy Advance, jonka olin taskurahalla huutanut nettihuutokaupasta. Paristokansi ei ole aito, kuoret ovat melko heikosti kiinni ja taustavalo puuttuu. Konsoli toimii moitteettomasti.

Päätin sitten samana päivänä tehdä eräänlaisen kokeilun. Käynnistin GBA:n ja painelin kävelylenkille ulkoilmaan. Tarkoituksena oli havainnoida miten ihmiset reagoivat murrosikäiseen poikaan, joka ei kovin usein irrota katsettaan 2000-luvun alkupuolen käsikonsolistaan, jossa on äänet täysillä. Siitä voitte luoda skenarion ja tehdä hypoteesin. Tulokset eivät sinänsä järkyttäneet minua.

Koska katseeni oli peliruudussa kiinni suurimman osan ajasta, oli minun vaikea havainnoida ihmisten ilmeitä ja katseita. Pari juttua kuitenkin huomasin.

-Kävely on yllättävän hankalaa jos ei yhtään katso eteensä.

-Ihmiset eivät katsoneet paheksuen tai oikeastaan mitenkään minua tai konettani. Tämä oli sinänsä yllättävää, sillä oletin muuta.

-Jotkut ihmiset ärsyyntyivät tahallisesti. Esimerkiksi kävellessäni naama ruudussa erästä parkkipaikkaa kiertäen näin, kuinka n. kymmenen metrin päässä minusta auto vilkutti kääntymistään parkkipaikalle suojatien vieressä. Kuski katsoi minua turhautuneesti. Hänellä olisi ollut hyvin aikaa ajaa parkille ennen kuin ylitin suojatien. Katsoin häntä, hymyilin ja took my sweet time.

-Tutut ja kaverit moikkasivat minulle kaikesta huolimatta.

Olin myös niin keskittynyt peliin, etten havainnoinut kovin tarkasti kaikkea.

Seuraavana päivänä otin konsolin kouluun. Aamulla pelasin käytävällä ja kukaan ei katsonut happamasti. Pelasin myös vähän kotitaulouden tunnilla, eikä opettaja tuntunut välittävän. Tämä on ymmärrettävää, sillä kotitalous on yleensä aika rento aine. Matematiikan tunnilla kokeilin, kauanka ehdin pelata, ennen kuin opettaja huomaa. Pelasin koko tunnin ja opettaja ei huomauttanut yhtään. Yllätyin iloisesti.

Välitunneilla pelailin myös. Huomasin, että on olemassa kolmenlaisia ihmisiä. 

1. Ihmiset, jotka huomauttavat pelistä ja ilmaisevat mielipiteensä kohteliaasti.

2. Ihmiset, jotka huomauttavat pelistä ja ilmaisevat mielipiteensä käyttäen negatiivisia sanoja ja huvittavan huonoja vastaväitteitä.

3. Ihmiset, jotka eivät huomauta pelistä.

Sain tältä välitunnilta muutamat hyvät naurut ja lohduttavan tiedon siitä, että minulla on myös fiksuja ystäviä.

Seuraavalla tunnilla ystäväni Rudolph huusi vieressäni opettajan kuullen minulle että laita se pois, laita se pois. Siksi emme saa ikinä tietää, miten herkästi suuttuva äidinkielen opettaja olisi suhtautunut asiaan. Lopetin kokeilut toistaiseksi siihen.

Eilen illalla aloitin uuden sarjan katselun netistä, sillä saatavilla olevat "how i met your mother" -jaksot olivat loppuneet. Pienen henkisen kamppailun jälkeen päätin aloittaa "The Walking Dead":n katselun, sillä olin kuullut sitä kehuttavan monta kertaa enkä ollut siitä nähnyt vielä yhtään mitään. Tämä päätös osoittautui hyväksi. Olen tämän tekstin jälkeen katsomassa 2. kauden kolmatta jaksoa. Päätelkää siitä, jäinkö koukkuun.

Ainoa huono puoli "The Walking Dead":ssa on se, että yksi jakso kestää 40-70min. "how i met your mother" kesti 20-22min, eli ehdin hyvin katsoa yhden jakson aamulla ennen koulua. Täten päätin aloittaa sivussa myös toisen sarjan. Se on todennäköisesti joko "The Big Bang Theory" tai "That 70's Show". Olen vain molempia sarjoja seurannut telkkarista eli olen tietoinen monista juonenkäänteistä ja vitseistä eli en välttämättä tulisi nauttimaan kummastakaan niin paljon kuin himymistä.

Filleriä. Luulen, että siirryn pikkuhiljaa säännöllisiin teksteihin. Ajattelin ehkä yksi tai kaksi tekstiä per viikko plus kuun ensimmäinen teksti. Silloin ei olisi epävarmuutta siitä, onko tämä blogi kuollut. Mutta huomioitavaa on myös se, että matsku saattaa vaikuttaa osin pakotetulta. Nyt kuitenkin yritän kirjoittaa vähintään yhden tekstin joka viikko. Kiitos taas kyydissä pysyneille lukijoille.

" But now it's the real deal / No one's gonna pitty you know

/ So come on / Just let it in - let it out "

Skenario

Turpa kiinni kakara, nyt on tarinahetki.

---

Pyydän sinua nyt kuvittelemaan seuraavan tilanteen. Olet keski-ikäinen, elämääsi kyllästynyt yksinhuoltajaäiti. Asut Porissa, jonne muutit tyttäresi kanssa kuusi vuotta sitten erotessasi väkivaltaiseksi paljastuneesta kihlatustasi. On kesäkuu ja tyttäresi on nyt siirtymässä kahdeksannelle luokalle. Olet tehnyt viimeisen vuoden aikana satunnaisia pätkätöitä pitääksesi itsesi, tyttäresi ja koiranne kunnossa ja kylläisinä.

Olet juuri saapunut 5-kerroksisen kerrostalon etuovelle pitkän, stressaavan ja turhamaisen työpäivän jälkeen. Työnnät oven auki. Tunnet, kuinka kuuma ja pölyinen ilma syöksyy sinua päin rappukäytävästä. Kävelet hissille ja painat hissin oven vieressä olevaa nappia. Siihen syttyy valo. Kuuluu hyrinää, ja hissi laskeutuu oven taa. Raahaudut hissiin ja painat nappulaa, joka lähettää hissin 4. kerrokseen. Hyrinä jatkuu. 

Toinen kerros. Kolmas kerros. Hissi pysähtyy. Mietit, että ehkä joku oli tilannut hissin kolmannesta kerroksesta. Odotat oven avautumista. Jonkin ajan kuluttua alat huolestua. Hissi ei liiku ja ääntäkään ei kuulu. Noin kahdenkymmenen minuutin jälkeen joku tilaa hissin 1. kerrokseen. Hissi laskeutuu ja koppiin ahtautuu seuraksesi vanha mies, joka hymyilee aurinkoisesti. Mies painaa 2-nappia ja hissi nousee toiseen kerrokseen. Päätät kävellä sieltä rappusia pitkin 4. kerrokseen, sillä et enää jaksa luottaa hissiin.

Työnnät avaimen avaimenreikään. Kolmen yrityksen jälkeen käteesi osuu oikea avain ja pääset sisään. Asunnossasi on kuuma kuin saunassa. Potkaiset kenkäsi ahtaan eteisen lattialle. Kävelet ahtaaseen, kuumaan keittiöön, avaat ikkunan ja katsot ruokapöydälle. Tyttäresi on jättänyt sinulle lapun:

"Käytiin syömässä pari pakastepitsaa

empun kaa, lähettii sit niil. Tuun kotii

enne 23, lait ruoka valmiiks."

Otat tiskipöydältä lasin, jossa on tilkka hapanta maitoa pohjalla. Peset lasin ja täytät sen vedellä. Juot lämpimän veden miettien, saapuuko tyttäresi huomenna vai ylihuomenna kotiin. Lasket lasin ja kävelet olohuoneeseen. Heittäydyt sohvalle ja katsot ostoskanavaa. Hetken kuluttua huomaat lattialla läähättävän koiran, jonka hampaissa on tyhjä vesikulho. Tyttäresi ei ole tänäänkään ulkoiluttanut tai ruokkinut sitä, vaikka sitä niin kovasti lupailtiin esikouluikäisenä. Suljet television, täytät kulhon vedellä ja katsot, kuinka lemmikkisi tyydyttää janoaan iloisesti. Kiinnität talutushihnan ja lähdet rappusia pitkin etuovelle.

Käännyt perinteiselle koiranulkoiluttamisreitillesi. Kävelet pikku tietä risteykseen ja käännyt pitkälle tienpätkälle. Näet kaukaisuudessa ryhmän teinejä. Kaksi pyöräilee sinua kohti jutellen ja nauraen. Kaksi kävelee sinusta poispäin toisen taluttaessa pyörää. Yksi kävelee sinua kohti tien toisesta päästä. Kaikki näyttävät olevan suhteellisen kaukana. Kävelet koirasi kanssa tietä pitkin. Kuten yleensä, ajattelet, mitä tapahtuisi, jos riistäisit itseltäsi hengen. Päätät tälläkin kertaa lopettaa ajatukset lyhyen. Mietit tytärtäsi ja hänen elämäänsä. Aurinko polttaa ja pyöräilevät nuoret ovat hävinneet näkyvistä. Itse asiassa et näe enää autoja tai muita ihmisiä. Koko suurella tiellä ei ole ketään muuta kuin sinä, sinun koirasi ja sinun suuntaasi kävelevä nuori poika.

Pojalla on kirkkaat, värikkäät vaatteet ja tylsiintynyt ilme. Välillä hänen suunsa näyttäisi kääntyvän hymyyn, mutta hän yrittää pakottaa hymyn pois. Joskus kuuluu pieni naurahdus. Poika lähestyy sinua, ja sinä lähestyt poikaa. Pysähdyt koirasi takia ennen liikennevaloja. Vastaantuleva poika ei tunnu välittävän siitä, että kävelee punaisia päin. Onneksi autoja ei näy eikä kuulu. Katsot, joko koirasi olisi valmis jatkamaan. Ei ole. Katsot taas tietä ylittävää poikaa. Hän on pysähtynyt keskelle tietä. Hän on peittänyt kasvonsa käsillään, ja hänen naamansa näyttää punaiselta. Vilkaiset koiraasi ja katsot takaisin tielle nähdäksesi, kuinka poika lyhistyy asfaltille ja purskahtaa äänekkääseen nauruun. Kävelet hieman lähemmäksi ja polvistut pojan lähelle. Poika katsoo sinua. Hänen suunsa on leveässä hymyssä ja hänen silmissään on kyyneleitä. Hän purskahtaa uudestaan nauruun. Hän kaatuu kyljelleen maahan ja jatkaa nauramistaan.

Nouset seisomaan ja näet hänen korvissaan nappikuulokkeet. Päättelet siitä, ettei ole mitään syytä huoleen, ja jatkat matkaasi. Poika nousee yskähtäen hetken kuluttua ylös ja jatkaa myös matkaansa välillä naurahtaen.

---

Minulla on pieni tunnustus. Minä olen se tarinassa esiintynyt poika. Olin äsken kävelyllä ja nauroin päin ihmisten naamoja. Kuuntelin nimittäin, yllätys yllätys, YoGPoDia. Tarina siis perustuu tositapahtumiin. Paitsi se kohta, jossa kävelin punaisia päin. Minä en ikinä kävelisi punaisia päin. Uskokaa pois. Jos vieläkin kuvittelet olevasi elämäänsä kyllästynyt työtön yksinhuoltajaäiti, voit jo lopettaa. Paitsi jos et halua lopettaa. Lopeta kuitenkin joka tapauksessa itsetuhoiset ajatukset.

Muistaakseni minulla oli muutakin sanottavaa tässä blogitekstissä, mutta en enää muista mitä.

Tämän lauseen ja tuon ylemmän lauseen välissä on 20 minuuttia, sillä Lehmänkellosta kysyttiin, mikä on seurakuntayhteys. En tiennyt ja enkä tiedä vieläkään. Hyvää Gay Pride -päivää kaikille!

" L is for Love, baby / O is for Only you that I do / V is for loving Virtually everything that you are

/ E is for loving almost Everything that you do / R is for Rape me / M is for Murder me /

A is for Answering all of my prayers / N is for Knowing your loverman's going to be the answer to all of yours "

Yum-a-dee-doo

Ohhoh, onko nyt jo tosiaan 19. päivä? Voi veljet, aika kyllä rientää, kun makaa sohvalla koko ajan. Koin tänä viikonloppuna kuitenkin erään ihanan asian, ja se oli reissu mökkisaarellemme, joka on siis merellä. Perjantai-illalla minä halusin kirjoittaa tänne tapahtumista, mutta ei ollut konetta mukana. Kirjoitelma on samantyylinen kuin viime tekstini mutta tällä kertaa kirjoitettuna +24h tapahtuman jälkeen. Täältä pesee.

---

Perjantai oli saman tapainen päivä kuin kaikki muutkin päivät tällä viikolla. Pelasin yksin kotona Kingdom Heartsia ja katselin YouTubesta pelivideoita. Ovikello soi. Ovella oli perhekaveri, jolla oli mukanaan iso Vichy -pullo täynnä laimeanruskeaa nestettä. Vaihdoimme tervehdykset ja hän antoi pullon minulle. "Lait se jääkaappii. Sitä kannattaa ravistaa enne ku käyttää. Äitis tiätää mitä se o.".

Laitoin pullon jääkaappiin ja jatkoin peliä. Grindasin Soraa Coliseumin Hades Cupissa jo kolmatta kertaa. Ring ring, ovikello soi taas. Avasin oven, ja oven takana oli myötätuntoa herättävästi pukeutunut myötätuntoa herättävän näköinen mies, jolla oli lappu. Luin lapun, ja lapussa luki jotain että hän oli kuulovammainen ja keräsi rahaa parantavaan leikkaukseen myymällä käsintehtyjä hahmoja. Luettuani katsoin häntä päin myötätuntoa herättävästi. Hän osoitti laukkua myötätuntoa herättävästi ja katsoi minuun kysyvästi. Jähmetyin hetkeksi. Ketään ei ollut kotona ja en yhtään tiennyt mitä voin tehdä. Lopulta surullisesti pudistin päätäni. Hän lähti oveltani myötätuntoa herättävästi heilauttaen kättään hyvästien merkiksi. Laitoin oven kiinni.

Kävelin hitaasti ja murheen murtamana sohvalle ja katsoin kännykkää. Kaverini oli talvella liittänyt minut  erääseen mukavaan WhatsApp -keskusteluryhmään, jossa oli hänen lisäkseen kaksi mukavaa ihmistä. Keskusteluryhmän nimi oli ja on yhä Lehmänkello. En kyseenalaistanut sitä. Nyt siellä on yksi vähemmän mukava ihminen joukossa ja juttelu siellä ei suju yhtä hyvin ja avoimesti. Kirjoitin Lehmänkelloon myötätuntoa herättävästä miehestä. Lehmänkellosta kaveri vastasi, että se oli varmaankin huijari. Päätin uskoa, ihan vain omatunnon vuoksi.

Perjantai-iltapäivä. Kello on jotain viittä vaille neljän ja viittä yli neljän välillä. Oloni on hieman jännittynyt, sillä ihan pian isä saapuu valtameren takaa työmatkaltaan. Ennen kuutta lähtisimme mökille. Ajattelin, että ehtisinköhän pelata Kingdom Heartsin pääpahiksen ennen lähtöä.

Avasin pleikkarin. Isä saapui varttia myöhemmin ja toi tuliaisia. Sammutin pleikkarin. Hän toi mukanaan Amerikasta mm. Pop Tartseja ja PayDay -karkkipatukoita. Hieman myöhemmin lähdimme mökille.

Perille päästyämme grillaus alkoi. Syötyäni löysin jostain tukevan kepin. Viikon Kingdom Heartsia pelanneena olin vähän sekaisin ja käytin keppiä kuin Sora käyttää Keybladea. Toisin sanoen heiluin metsässä keppi kädessä.

Illalla söin lohta. Telkusta olisi tullut Poliisiopisto, jonka olisin halunnut katsoa. Hävisin kuitenkin 3-1 ja katsoimme jakson Ranuan kummeja. Jakson loputtua muut menivät nukkumaan ja minä lähdin kävelylle saaren rannalle.

Päästyäni suurehkolle kallioalueelle, jota kutsutaan saaren nokaksi, katsoin ulapalle ja pysähdyin.

Meri oli täysin tyyni. Horisontissa ei näkynyt mitään muuta kuin vettä. Näin pieniä kalliosaaria siellä täällä, niin kuin aina siellä ollessani. Meren pinta oli kohtalaisen paljon normaalia alempana, joten nokka oli hieman erinäköinen kuin ennen. Jatkoin vähän matkaa erään mökin pihaan. Näin valkean jäniseläimen ja hurjasti haarapääskyjä. Ihastelin niitä hetken ja kävelin takaisin nokkaan.

Aurinko oli kirkkaan punainen ja lähellä horisonttia. Se loi punaisen auringonsillan tyynelle merelle. Ylempänä pilvistä näkyi kirkasta auringonvaloa. Yritin tallentaa hetkeä kuvaksi puhelimellani. Kirosin hetken sitä, että olin unohtanut järjestelmäkamerani kotiin. Kännykkäni kameran zoom oli aika kehno ja tunnelman vangitseminen ei oikein onnistunut. Tässä kuitenkin kuvanottoyritys.

Siinä ei näy koko tarinaa, mutta on se parempi kuin ei mitään.

Kävelin ylemmäs rannasta ja istahdin pienelle penkille. Sen vieressä oli kanto. Mieleeni tulvivat iloiset muistot siitä, kuinka pienenä nulikkana tulimme tänne isäni ja pikkuveljeni kanssa aina ruoan jälkeen nauttimaan jälkiruokaa. Istuimme samalla penkillä, minä ja veljeni, ja tilaa jäi vielä jonkin verran. Kanto toimi pöytänä ja isä seisoi vieressämme ja katsoi merelle. Nyt istun penkillä yksin ja katson auringonlaskua. Penkille ei mahtuisi enää ketään minun lisäkseni.

Katselen lumoutuneena kaunista näkyä. Pieni onnen kyynel putoaa lärvistäni ja iskeytyy kallioon. Alan kuulla musiikkia. Vastaan. Äiti soittaa mökiltä ja kertoo, ettei voi nukkua, kun olen poissa. Katselen vielä hetken aikaa maisemaa ja lähden takaisin mökille.

---

Siinä semmonen pieni kertomus. Nyt olen siis kotona ja aion vihdoin voittaa Kingdom Heartsin viimeisen taistelun. Sitten aloitan Kingdom Hearts II:sen.

Hyvää jatkoa.

-JASU-

Kuinka siinä kävikin niin

Mustaa ja valkoista laitetaan
Minun käteni maalaa maisemaa

Meidät elävältä haudataan

Kuinka siinä kävikin niin

Matka maailman ympäri ja takaisin

Kipaisin äsken viemässä koululle TET-vapaa-anomus-lippulappusen, joka tuskin tulee tarpeeseen jos tätä sairautta vielä jatkuu, mikä on todennäköistä. Se oli kuitenkin ensimmäinen kerta koko tällä viikolla kun olen ollut muuten pihalla kuin parvekkeella. Raikas ilma vaikutti jotenkin aivoihini ja nyt minun tekee mieli tehdä kertomus matkastani kouluun ja takaisin.

---

Kello tulee pian 12. Keskipäivän aurinko on paistanut silmääni jo reilut kuusi tuntia. Olin vahingossa avannut silmäni jo kuuden aikoihin kykenemättä niiden sulkemiseen uudelleen. Valkoinen katto ja valkoiset seinät heijastivat auringonvaloa niin hyvin, että lukulampun sytyttäminen olisi kai pimentänyt huonetta vähäsen.

Nousin vuoteestani neljä tuntia myöhemmin ja suunnistin pesuhuoneen puolelle. Katsoin peiliin. Peilistä takaisin tuijotti hahmo, jonka hiukset olivat puoliksi hölmösti pystyssä ja puoliksi hölmösti litteänä. Varmaankin tyynyn vaikutuksesta. Lisäksi havaitsin suurehkon finnin poskessani ja isot, tummat alueet silmieni alapuolella. Vedin hölmösti litteän puolen hiuksistani hölmösti pystyyn ja kävelin keittiöön.

Nostin alakaapista vihreän IKEA -kulhon ja kaadoin siihen aivan liikaa muroja. Päälle heitin laktoositonta maitoa melkein yhtä paljon.

Siivottuani ylivaluneet suklaapallerot ja maitolätäköt kävelin murokulhon kanssa olohuoneeseen. Kävellessäni ajattelin, kuinka olin viettänyt jo vajaat kaksi viikkoa tuossa yhdessä paikassa sohvalla. Siinä oli kasa pieniä tyynyjä ja ohut peitto, jossa oli lumihiutaleen kuvia. Kävin maaten sohvalle laskien kulhon pöydälle ja avasin läppärin.

Windows 7:n avautuessa katsoin pöydälle. Näin TV-kaukosäätimiä, joita en käyttänyt niin paljoa kuin luulisi. Pöydällä oli myös vähän luettu maantiedon kirja, avaamaton Tieteen Kuvalehti, 3DS, vanhat sukat, siskoni minulta lainaama Tuomas Kyrön kirja, Wii-ohjain, kuulokkeet ja PS2-ohjain. Niistä käytetyimmät olivat PS2-ohjain ja likaiset sukat.

Läppärin näyttö valkeni ja käyttöjärjestelmä esitti minulle käyttäjät-listan. Listalla oli vain Aperture Science -logo ja sen alla minun nimeni. Klikkasin sitä ja työpöytä avautui. Klikkasin selaimen päälle, ja se avasi viimeksi suljetun välilehden, jossa oli puoliksi katsottu DBZ-parodiaelokuva. Hain lusikan keittiöstä ja katsoin elokuvan loppuun samalla syöden aamupalaa.

Nyt kello on tasan 12. Katselin viimeiset sekunnit NintendoCapriSunin videosta "Let's Play Mother 3, Pt. 48: I'm So Pretty" ja nousin ylös. Seisoin hetken paikallani ja odotin että päähäni syöksynyt veri tulisi pian alas. Nappasin pöydältä vapaa-anomuslapun ja kävelin eteiseen. Lähtiessäni ulos ensimmäistä kertaa koko viikkona ylläni oli T-paita, musta kevättakki, Mario-lippis, harmaat housut ja talvikengät. Minulla ei ole muita kenkiä. Avasin asunnon oven, kävelin rappukäytävän alas ja avasin ulko-oven.

Kävelin vähän matkaa kädet taskussa ja kiitin Luojaa siitä, että olin jättänyt koti-avaimet juuri tämän takin taskuun. Sitten huomasin, millainen virhe oli pukea juuri tämä takki päälleni. Musta ja suht paksu kevättakki varastoi lämpöä erittäin hyvin. Yritin olla välittämättä siitä ja aloin mulkoilla iloisia ihmisiä, joilla ei ollut paksua takkia päällä.

Lähestyessäni koulua näen oppilaita välitunnilla. Aloin vähän olla peloissani, sillä kaikki, toistan, kaikki ulkona olevat oppilaat ovat istumassa. Kävelin hitaasti pihan läpi välttäen katsekontaktia kehenkään tai mihinkään. Tunsin kuinka he riisuivat minua katseillaan. Tai, no, ehkä joku katsoi minuun päin ja ajatteli että kuka toi on. Kuulin kun joku huusi sukunimeni. Päätin olla reagoimatta.

Kävelin sisälle ja suoraan meidän luokalle suunatuille naulakoille. Niitä oli kaksi. Toinen oli aivan ulko-oven vieressä ja siinä oli monen muunkin luokan oppilaan tamineita. Laiskurit. Toinen naulakkomme oli kauempana ulko-ovesta ja sitä käytti suurin osa luokastamme. Minä jäin ulko-oven lähelle. Naulakossa näkyi parit tuntemani takit ja ajattelin, miten yksi kamuni pärjää tuolla paahteessa talvitakin kanssa. Otin taskustani lapun ja kävelin yläkertaan. Annoin lapun kanslistille ja höpötin jotain omiani hänelle ja hän näytti hämmentyneeltä. Lähdin pois ja ajattelin mitä olen taas mennyt sanomaan.

Kävelin alas naulakoille, otin lakkini ja kävelin ulos. Kukaan ei huutanut sukunimeäni tällä kertaa. Jatkoin matkaa päättäväisesti kertaakaan pysähtymättä aivan kotioveni viereen. Pysähdyin siihen ja ajattelin kuinka hienoa olisikaan jos minulla olisi tässä pieni tuuletin. Ei ollut. Menin sisälle.

Asunnossa oli ihanan viileä. Heitin takin ja lakin jonnekin ja rojahdin sohvalle. Avasin koneen ja katsoin puhelintani. Pari ilmoitusta. Sitten aloin kirjoittaa blogiin.

---

Olen vieläkin pahoillani siitä, että olen sairas ja blogiin kirjoittaminen tuottaa vaikeuksia. Toivon mukaan siellä on vielä joku yksi henkilö, joka jaksaa pysyä kyydissä. Kiitos hänelle.

-JASU-

Are we, we are
Are we, we are the waiting unknown

Pieni kertomus käytännön piloista

- Disclaimer 3 - 
Tarina sisältää joillekin sopimatonta tekstiä. Jos siis olet vähän aikaa sitten tunkenut jotain kurkustasi alas ja haluat sen pysyvän siellä, niin lue tämä joskus toisten. Jasun Blogi ei syrji heikkovatsaisia henkilöitä.

- Disclaimer 3 loppui -

Salissa on hälinää. Kauniit naiset ja komeat miehet jutustelevat toisilleen helistellen viinilasejaan. Kattolamput himmenevät ja spottivalo syttyy osoittaen lavalle. Sinne nousee nuori mies, jolla on yllään jonkinlainen kaapu. Huppupäinen mies katsoo väkijoukkoon mikrofoni kädessään.

"Hyvää iltaa, naiset ja herrat, ja tervetuloa nauttimaan kaupungin parhaasta ruoasta! Näyttää siltä, että kaikki pääsivät paikalle. Hienoa! Ja nyt, hyvä herrasväki, jos kääntäisitte katseenne takaseinälle..."

Kaksi tarjoilijaa odottaa merkkiä. Kaksi nuorta, poika ja tyttö. Poikaa jännittää selvästi.

"Paljastakaa ateria!" Huutaa lavalla oleva nuori mies.

Tarjoilijat vetävät liinan pois pitkän pöydän päältä, jonka jälkeen spottivalot siirtyvät valaisemaan pöydällä olevia, herkullisen näköisiä kalkkunoita, laatikoita, salaatteja ja vaikka mitä. Herrasväki siirtyy pöydän viereen. Hetken kuluttua sali täyttyy kilinästä, kolinasta ja naurusta. Parin tunnin kuluttua kaikki vieraat ovat kylläisiä. Nuori kaapumies nousee lavalle jälleen.

"Toivottavasti piditte illallisesta, sillä saatte tuntea sen maun suussanne vielä uudelleen tänä iltana!"

Vieraat katsoivat toisiaan ihmetellen, että mitä tuo oikein tarkoitti.

"Kuten tiedätte," jatkoi kaapumies, "joka maanantai noin klo 19:30 poliisiasemalle saapuu puhelu. Soittaja kertoo, kuinka hän on juuri tullut kotiin ja kuinka hän on löytänyt ystävänsä, kihlattunsa tai puolisonsa kuolleena ja silvottuna. Kädet löytyvät yleensä pesu- tai WC-tiloista, kun taas pää roikkuu usein keittiön lampusta."

Kaapumies ottaa esiin kaukosäätimen ja painaa jotain nappia. Esirippu nousee, ja sen takaa paljastuu esiin valkokangas. Kaapumies painaa toista näppäintä. Kankaalle ilmestyy kuva verisestä torsosta lumella.

"Jalat löytyvät makuuhuoneesta ja loput, kuten näette, pihasta." Mies käyttää taas kaukosäädintä. Torso vaihtuu rautasahaan ja rautaiseen ketjuun. Verta on yhtä paljon molemmissa kuvissa. "Tässä näette välineet, joita tappaja käytti toteuttaessaan mielihalujaan. On erittäin todennäköistä, että uhrit olivat yhä tajuissaan menettäessään raajansa. Heitä pidettiin liikumattomina kettingin avulla. Mistäkö tiedän tämän? No, olen kaupungin rikosyksikön johtava konsultantti, joka seuraa rikospaikkatutkintaa ja muuta sellaista. Elämäni on vähän kuin CSI, mutta realistisempi. Ei meillä ole hienoja hologrammikoneita."

Sali oli nyt tyhjä. Lattialla oli jonkin verran oksennusta ja jalanjälkiä, jotka johtivat ulko-ovelle tai vessoihin. Hetken hiljaisuuden kuluttua nurkasta kuului jonkun huutoa erittäin brittiläisellä aksentilla: "Why?!".

Lavalle nousee hirveään violettiin mekkoon ahtautunut nainen, jolla on vihainen ilme naamallaan. "Petteri!" nainen huutaa. Hän ottaa nuoren miehen korvasta kiinni sellaisella voimalla, että korva olisi lähtenyt irti jos mies ei olisi kumartunut naisen korkeudelle. "Tästä puhutaan vielä, mutta saat nyt ensi alkuun arestia kesäloman loppuun asti."

Nuori mies, jonka nimeksi paljastui Petteri jo pari riviä sitten, yritti selitellä jotain. Jos tilaisuus olisi kuvattu ja sen ääniraitaa oltaisiin manipuloitu, Petterin äänestä olisi kuulunut: "Mut mutsi... Au! Lopet... Aiih! Tää oli vaa a-a-AUH!" ja niin edelleen. Petterin äidiksi paljastunut lyhyt pulleahko nainen huusi niin, että vessoissa olevat väkijoukotkin kuulivat:

"Pyydän tuhannesti anteeksi poikani käytöstä. Pidän huolen, että hän ei tule koskaan tekemään samaa temppua enää ikinä milloinkaan koskaan. Nyt, olkaa hyvät ja jatkakaa juhlia. Anteeksi vielä kerran."

Juhlat olivat poliisien järjestämät illallispippalot, joita pidettiin joka kuukauden ensimmäisenä päivänä. Sama Petteri-poika toisti saman jekun viitenä seuraavana vuonna samana päivämääränä.

Lyhyesti sanottuna tuossa ylemmässä kappalejaossa lukee:

Aprillia, aprillia.

Jasun Jutut: Liisan juttu

Peränkylän kouluun Luvialle on saapunut mies, joka asentaa uutta, manuaalisesti soitettavaa kelloa. Seuraavana päivänä on koulupäivä. Rehtori on päättänyt, että joka viikko päätetään oppilas, joka pysyy välitunnit sisällä, ja soittaa aina tasatunnein kelloa kutsuakseen oppilaat sisään. Tämä käytäntö sujui hyvin.

36 vuotta myöhemmin sama kello ja sama käytäntö toimivat edelleen. Tänä vuonna kuitenkin on yksi asia erilaista. Kouluun on saapunut 8-vuotias Liisa-tyttö, jonka keskiarvo on puhdas 10.0. Liisa on juuri muuttanut Lapista Luvialle, Peränkylän koulun 3. luokalle. Syksyn ensimmäisenä koulupäivänä kaikki tervehtivät Liisaa, ja halusivat leikkiä hänen kanssaan johtuen hyvästä koulumenestyksestä ja kauniista vihreistä silmistä. Yhdeksältä rehtori soitti kelloa, ja oppilaat astuivat koulun saliin, jossa rehtori piti puhetta.

Rehtori piti pitkän puheen koulun tärkeydestä ja liikunnan tärkeydestä ja ruoan tärkeydestä ja armeijan tärkeydestä ja sukkien tärkeydestä. Puheen lopussa rehtori kertoi kellonsoittokäytännöstä. Hän kysyi, kuka haluaa toimia kellonsoittajana ensimmäisellä viikolla. Liisa valittiin.

Muut oppilaat lähtivät ulos, jotkut harmissaan siitä, ettei Liisa tullut. Välitunnin aikana rehtori kertoI Liisalle, miten kello toimii, ja että kelloa on soitettava tasatunnein. Liisa oli kuulias ja tunnollinen oppilas, ja ymmärsi heti, millainen vastuu hänellä oli.

Liisan ensimmäiset kolme päivää sujuivat hyvin. Välitunnit hän vietti salissa, korokkeen alla olevassa piilopaikassa. Siellä oli kovin mukavaa. Siellä Liisa mietiskeli syntyjä syviä. Yht'äkkiä kello alkoi soida. Liisa katsoi rannekelloaan, ja huomasi, että kello oli vasta viittä vaille. Sitten hän huomasi, että se olikin palohälytin, joka soi. Liisa pelästyi ja yritti ryömiä ulos piilostaan, mutta hänen hameenhelmansa oli takertunut seinässä olevaan irtonaulaan kiinni. Liisa yritti vetää sitä irti, mutta ei onnistunut. Liisa oli jumissa. Hän alkoi haistaa savua. Hän itki, yski ja huusi apua, mutta kaikki olivat jo ulkona, turvassa.

Koulu paloi kokonaan. Nykyään koulun tilalla on puisto, jossa lapset leikkivät ja ihmiset käyvät kävelyllä. Kuitenkin, jos on erittäin hiljaista, joku voi kuulla, kun joka päivä tasatunnein kuuluu hiljainen kellon ääni, jota seuraa Liisan hiljainen itku ja huuto.

Loppu.

--- Alkuperää ---

Tarina syntyi, kun kerroimme 3. luokalla kummitusjuttuja Peränkylän koulussa Luvialla 2007. Päätin koettaa keksiä jotain omaani, ja tässä se on. Tarina sijoittuu samaiseen kouluun, mutta ei suinkaan ole totta. Koulu suljettiin pari vuotta myöhemmin, ja tietääkseni on yhä pystyssä. Korjaan aiemmin sanomaani, tämä ei ole varsinaisesti tarina, vaan pikemminkin vain pelottavahko juttu, ja tämän takia otsikko saattaa vaikuttaa epäilyttävältä. Toistan vielä, että juttu ei ole totta. Ja muuten, tämä ei ole spoileri, olen vain halunnut käyttää sitä sanaa jossain kohtaa. Sori.

¨¨¨¨¨ ¨¨¨¨¨

-Jasu-
Ei tunne yhtään Liisaa

Jasun jutut: Iivari Eerikinpoika

Tämä tarina alkaa eräästä Norjankrillistä nimetä Joonatan-Viljami. Eräänä päivänä Joonatan-Viljami oli uintiretkellä Atlantin valtameren eteläpuolella. Joonatan-Viljamilla oli kylmä, sillä hän oli lähestymässä Etelämannerta. Joonatan-Viljami oli kovin peloissaan, ja yritti uida pois kylmästä, mutta sitten hänet nappasi Länsituulen virta, joka veti Joonatan-Viljami-paran kohti Etelämantereen rantaa.

Päästyään rantaan Joonatan-Viljami oli niin hengästynyt, että hän olisi voinut kuolla. Ja niin hän kuolikin. Kuolinsyynä oli kuitenkin eräs pingviini, joka nielaisi Joonatan-Viljamin nokastaan alas. Sitten pingviini käveli pois rannasta.

Pitäkäämme hiljainen hetki Joonatan-Viljamille.

...

Kiitos.

Tämä pingviini, joka julmasti ja raa'asti söi ystävämme Joonatan-Viljamin, oli poikapingviini. Hänen äitinsä nimi oli Sonja, ja isän nimi oli Eerikki. Poikapingviinin nimi oli Iivari Eerikinpoika, mutta hänen ystävänsä kutsuivat häntä Paavoksi.

Mutta miksi Joonatan-Viljamilla ei ollut lempinimeä? Koska Joonatan-Viljamilla ei ollut ystäviä. Niin surullinen oli Joonatan-Viljamin tarina. Levätköön hän rauhassa.

Paavo pingviini ei ollut tavallinen pingviini. Paavo oli tavallista älykkäämpi pingviini. Paavo oli keksinyt kaasuhellan, joka piti pingviinit lämpiminä. Muuten kaikki pingviinit kuolisivat sukupuuttoon. Kiitos, Paavo!

Mutta Paavo ei käyttänyt hellaa vain pitääkseen itseään lämpimänä. Kun tuli yö, ja kaikki muut pingviinit menivät nukkumaan, Paavo ryhtyi toimeen. Paavo oli nähnyt eräänä aikaisempana yönä liikkuvan tähden. Sitten Paavo näki, että tähdestä putosi jokin tölkki. Sitten Paavo sai aivotärähdyksen.

Sinä yönä Paavo laittoi tölkin hellalle. Se alkoi hehkua, ja siitä kuului vihellys. Sitten sieltä valui nestettä. Paavo joi kaiken nesteen, mitä tölkistä valui. Nyt Paavo oli pahassa sokerihumalassa. Hän herätti isänsä Eerikin. Eerikki huusi Paavolle: "MITÄ ****** NYT PAAVO?! ETKÖ ***** NÄE ETTÄ ME YRITETÄÄN NUKKUA *******!!!" Sitten Paavo sanoi "Hyvästi, iskä". Paavo käänsi selkänsä isälleen, ja lähti lentoon. Katsellessaan poikansa katoavan pimeyteen, Eerikki kuuli Paavon äänen vielä kerran.

Ääni oli hiljainen, mutta selkeä.

Sen äänen Eerikki muistaa loppuikänsä.

Ne olivat Paavon viimeiset sanat:

"Red Bull antaa siivet"

-JASU