"Does it throw insults?"
"Pretty much, it's got +14% damage and it knows all your worst emotional secrets."
"Oh, that's terrible."
"Yeah, it is actually an absolute bastard."
Nyt kerron Teille jutun joka ehkä mahdollisesti jopa on näkemästäni unestani peräisin. Ehkä. Ehkä ei. Sillä ei ole väliä. Muistini saattaa pettää.
-----
On lämmin. Ei kostea lämmin eikä kuiva lämmin, vaan mukavan lämmin. Peitto on puoliksi päälläni, tyyny yllättävän pehmeästi pääni alla. Vasen käteni ojennettuna eteeni, kämmenselkä tyynyllä. Kyynärpääni päällä lepää hänen lämmin päänsä. Oikea käteni on hänen kyljellään.
Olemme yhdessä, yksin. Aivan niin kuin silloin joskus.
Hetki sitten olimme hiljentyneet maailman tärkeimmästä ja suurimmasta keskustelusta. Se käsitteli uskomattoman valtavia asioita ja erittäin vaikuttavia aiheita. Se käytiin hiljaa, kuiskaten, vaikka kukaan muu ei ollut kuulemassa. Sen loppua ei kukaan kuullut, sillä äänemme hiljenivät vähitellen ja tauot puheenvuorojen välissä venyivät ja venyivät.
Nyt hiljaisuuden rikkoivat ainoastaan kaksi samantahtista hengitystä ja kellon tikitys. Aivan niin kuin silloin joskus.
Kumpikaan ei nuku. Kumpikaan ei laita silmiään kiinni. Pimeyden keskeltä erotan kaikista näyistä ihanimman näyn. Kaksi suurta, kaunista silmää, jotka katselevat takaisin hiusten takaa. Suun, joka on ahkerasti pysynyt jo kauan hienovaraisessa, valloittavassa hymyssä. Kasvot, joiden katseluun en ole kyllästynyt enkä tulisi kyllästymään. Nostin kättäni ja silitin hänen siroa poskeaan.
Olisin sanonut jotain, mutta jätin sanomatta. Aivan niin kuin silloin joskus.
Molempien silmät alkavat vähitellen sulkeutua. Olen täysin rento. En huolehdi mistään. En pelkää mitään. Vainoharhaisuuteni on poissa, masennukseni on pelkkä muisto vain. Nyt kaikki on hyvin, mikään ei voisi olla paremmin. Mietiskelen häntä, ja itseäni. Mietiskelen meitä. Mittailen häntä vielä hieman katseellani. Vikoja. Huomaan niin paljon vikoja. Olemme rikkinäisiä ihmisiä. Olemme haavoja, traumoja, yksinäisyyttä, hiljaisuutta. Olemme täynnä vikoja. Mutta olen niin onnellinen, sillä ne viat ovat meidän. Ei kenenkään muun.
Ainoastaan meidän vikojamme. Aivan niin kuin silloin joskus.
Olemme kokeneet tämän hetken aikaisemmin. Olimme yhdessä, yksin. Olin turvassa, olin siellä, missä aina halusin olla. Ja olen siellä nyt, taas, odottamatta, yllättäen. Näin ei pitänyt enää koskaan tapahtua. Eikä näin enää koskaan tapahtunutkaan. Tällä upealla hetkellä, jonka haluaisin kestävän ikuisuuden, on eräs tietty ero siihen hetkeen silloin joskus, niihin kauniisiin hetkiin, joista en olisi ikinä halunnut lähteä pois, niihin, joita oli,
silloin joskus.
Tällä kertaa en saa nukahtaa rakkaani vierellä.
Tällä kertaa säpsähdän yksin hereille.
-----
"Is this a trap to throw your hurtful boomerang at me?"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti