Olen jälkikäteen taas hieman pettynyt postin kulkuun. Ymmärtäähän sen, että maailmanlaajuiset tilaukset vievät aikaa, ja siitä ilmoitetaan aina, mutta olen joskus hieman pikkumainen olento. Olisin erittäin paljon halunnut hakata Heavy Rainia viikonlopun putkeen. Arvioidun saapumisajan viimeiseksi päiväksi ilmoitettiin 13. tammikuuta. Tänään on, jos ette huomanneet, 17. päivä. Toisaalta olen erittäin tyytyväinen postin kulkuun. Tilasin Heavy Rainin lisäksi silikoni-kustomointi-skinit 3DS:ääni ja ne saapuivat varsin nopeasti, varsinkin kun kirje lähti Kaliforniasta. Ja vuoden ihan alkupuolella tilasin uuden pipon, joka sekin saapui pari päivää taaksepäin. Vielä odottelen Heavy Rainia ja näemmä helmikuun 10. viimeistään saapuvaa naurettavan halpaa kiinalaista vaatekappaletta. Ebay on taianomainen paikka.
Ja se mikä ei ole taianomaista on akne. Äsken peiliin vilkaistessani huomasin melkein puolet naamastani olevan kuivuneen veren peitossa. Eli hyvää päivää. Toivon mukaan akne lähtee pois kunhan muutaman vuoden vielä kasvan.
Tosiaan, olin tuossa ensimmäistä kertaa elämäni aikana oikeasti vihainen jollekulle. Ensimmäistä kertaa tietyn ihmisen näkeminen aiheutti minulle pahaa oloa. Olin juuri syönyt ja hieman jotain yritti nousta kurkusta ylös. Nyt asiat ovat toisin.
Hieman sen jälkeen, kun olin saanut luvan kanssa, ilman omantunnon tuskia, ensimmäistä kertaa tavallaan huutaa jollekulle, sain oppia asioita, jotka muuttivat näkemykseni suurin piirtein kaikesta. Puhuin yksin puhelimessa suuren osan ajasta, toistin joitain asioita, ja minulle selvisi niin omituisia asioita. Tavallaan uskomattomia, mutta tavallaan järkeenkäyviä. Tämäkin on täysin uusi kokemus elämässäni. Valitan epäselvyyttä, en kirjoita yksityisyyttä rikkovia asioita tänne ilman lupaa liikaa. Enkä edes halua nyt. Loppujen lopuksi minulla oli ollut kuukausien ajan jotain tärkeää sanottavaa tärkeälle ihmiselle, olin valmistautunut oletettavaan reaktioon jonka jälkeen olisin saanut siirtyä rauhallisesti eteenpäin elämässäni ja jättää menneisyyden muistoksi vain, en saanut oletettavaa reaktiota, en saanut oikeastaan kauhean suurta reaktiota ollenkaan. Jatkoin puhumista paljon pidemmälle kuin olin koskaan ajatellut ja minulle selvisi kummallisia asioita. En tiedä, pitäisikö minun olla vihainen vai onnellinen. Enkä tiedä mitä tehdä nyt. Sain puhua eilen illalla luotettavan kaverin kanssa tästä ja se helpotti oloani jonkin verran. Mutta tulevasta en tiedä mitään. En sitä miten minun pitäisi jatkaa tai edes miten haluaisin jatkaa. Ja hänestä tiedän vielä vähemmän. Aika näyttänee.
Sitten asioihin, joista haluan, uskallan ja saan puhua. Keskiviikkoiltapäivällä minulle viestitettiin, että huomiselle tarvittaisiin julkiseen tilaisuuteen musiikkiesitystä. Kyseessä oli lukioni kuvisdiplomitöiden näyttelyn avajaiset. Kaveri oli epävirallisesti ja tavallaan pyytänyt minua jo sinne. No, torstaipäivällä poikkesin musiikinluokassa. Siellä ehdotettiin että esittäisin Sitkeän sydämen kun se olisi helppo. Kerroin, että olen tässä soitellut itsekseni yhtä uutta lempikappalettani, joka ei siis ole enää kovin uusi mutta lempikappaleitteni joukossa kyllä. No, sitä soitin vähän, opettaja ehdotti capoa 1. frettiin ja siihen totuttuani se oli siinä.
Lähdin promenadille alle tunnissa päästyäni koulusta. Paikalle saapui "mukava" määrä väkeä. Jonkinpituisen puheen jälkeen minulle annettiin vuoro. Ja siinä sitten esitin ensimmäistä kertaa elämässäni täysin sooloesityksen. Rämpytin rakasta kitaraani ja lauloin mikkiin. Eikä ollut muuta harhautuksenkohdetta kuin minä itse. Kaikki keskittyivät minuun. Onneksi osaan laulun jo sydämeltäni ja se on lähellä sitä. Kappale oli Tehosekoittimen "Maailma on sun" ja se oli ensimmäinen kappale, jonka kuulin ja halusinkin kuulla tämän vuoden puolella. Niin kaunis kappale. Paikalla oli suuren määrän tuntemattomia lisäksi hyviä tuttujani, opettajia ja itse lukion rehtori. Hänen sanaansa luotin viimein, kun hän vuorostaan sanoi, että hyvin meni. Japanilainen vaihto-opettajamme oli paikalla myös. Keskustelin hänen kanssaan myös muutamista asioista.
Tuntemattomien joukossa oli kuitenkin yksi niin ikään tuntematon. En ole koskaan puhunut hänelle eikä hän minulle. Olemme vaihtaneet katseita vähän väliä. Ainoa asia, jonka tiedän hänestä on se, että aina hänet nähdessäni koulussa tulen iloiseksi. Hän on pienehkön kokoinen, erittäin nätti tyttö, jonka tunnistaisin väkijoukosta silmänräpäyksessä. En tiedä edes hänen nimeään. Enkä välttämättä koskaan halua tietää, sillä olen sitä mieltä, että vain harva nimi voisi tehdä tuolle näylle oikeutta. Saan nauttia hänen aiheuttamasta ilosta vielä jonkin aikaa, kunnes hän lähtee lukiosta kevään lopulla, toivottavasti.
Tulevasta en kai tiedä enää mitään minkään asian suhteen. Onneksi elämä ei ole tylsää. Jatkot.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti