Matka maailman ympäri ja takaisin

Kipaisin äsken viemässä koululle TET-vapaa-anomus-lippulappusen, joka tuskin tulee tarpeeseen jos tätä sairautta vielä jatkuu, mikä on todennäköistä. Se oli kuitenkin ensimmäinen kerta koko tällä viikolla kun olen ollut muuten pihalla kuin parvekkeella. Raikas ilma vaikutti jotenkin aivoihini ja nyt minun tekee mieli tehdä kertomus matkastani kouluun ja takaisin.

---

Kello tulee pian 12. Keskipäivän aurinko on paistanut silmääni jo reilut kuusi tuntia. Olin vahingossa avannut silmäni jo kuuden aikoihin kykenemättä niiden sulkemiseen uudelleen. Valkoinen katto ja valkoiset seinät heijastivat auringonvaloa niin hyvin, että lukulampun sytyttäminen olisi kai pimentänyt huonetta vähäsen.

Nousin vuoteestani neljä tuntia myöhemmin ja suunnistin pesuhuoneen puolelle. Katsoin peiliin. Peilistä takaisin tuijotti hahmo, jonka hiukset olivat puoliksi hölmösti pystyssä ja puoliksi hölmösti litteänä. Varmaankin tyynyn vaikutuksesta. Lisäksi havaitsin suurehkon finnin poskessani ja isot, tummat alueet silmieni alapuolella. Vedin hölmösti litteän puolen hiuksistani hölmösti pystyyn ja kävelin keittiöön.

Nostin alakaapista vihreän IKEA -kulhon ja kaadoin siihen aivan liikaa muroja. Päälle heitin laktoositonta maitoa melkein yhtä paljon.

Siivottuani ylivaluneet suklaapallerot ja maitolätäköt kävelin murokulhon kanssa olohuoneeseen. Kävellessäni ajattelin, kuinka olin viettänyt jo vajaat kaksi viikkoa tuossa yhdessä paikassa sohvalla. Siinä oli kasa pieniä tyynyjä ja ohut peitto, jossa oli lumihiutaleen kuvia. Kävin maaten sohvalle laskien kulhon pöydälle ja avasin läppärin.

Windows 7:n avautuessa katsoin pöydälle. Näin TV-kaukosäätimiä, joita en käyttänyt niin paljoa kuin luulisi. Pöydällä oli myös vähän luettu maantiedon kirja, avaamaton Tieteen Kuvalehti, 3DS, vanhat sukat, siskoni minulta lainaama Tuomas Kyrön kirja, Wii-ohjain, kuulokkeet ja PS2-ohjain. Niistä käytetyimmät olivat PS2-ohjain ja likaiset sukat.

Läppärin näyttö valkeni ja käyttöjärjestelmä esitti minulle käyttäjät-listan. Listalla oli vain Aperture Science -logo ja sen alla minun nimeni. Klikkasin sitä ja työpöytä avautui. Klikkasin selaimen päälle, ja se avasi viimeksi suljetun välilehden, jossa oli puoliksi katsottu DBZ-parodiaelokuva. Hain lusikan keittiöstä ja katsoin elokuvan loppuun samalla syöden aamupalaa.

Nyt kello on tasan 12. Katselin viimeiset sekunnit NintendoCapriSunin videosta "Let's Play Mother 3, Pt. 48: I'm So Pretty" ja nousin ylös. Seisoin hetken paikallani ja odotin että päähäni syöksynyt veri tulisi pian alas. Nappasin pöydältä vapaa-anomuslapun ja kävelin eteiseen. Lähtiessäni ulos ensimmäistä kertaa koko viikkona ylläni oli T-paita, musta kevättakki, Mario-lippis, harmaat housut ja talvikengät. Minulla ei ole muita kenkiä. Avasin asunnon oven, kävelin rappukäytävän alas ja avasin ulko-oven.

Kävelin vähän matkaa kädet taskussa ja kiitin Luojaa siitä, että olin jättänyt koti-avaimet juuri tämän takin taskuun. Sitten huomasin, millainen virhe oli pukea juuri tämä takki päälleni. Musta ja suht paksu kevättakki varastoi lämpöä erittäin hyvin. Yritin olla välittämättä siitä ja aloin mulkoilla iloisia ihmisiä, joilla ei ollut paksua takkia päällä.

Lähestyessäni koulua näen oppilaita välitunnilla. Aloin vähän olla peloissani, sillä kaikki, toistan, kaikki ulkona olevat oppilaat ovat istumassa. Kävelin hitaasti pihan läpi välttäen katsekontaktia kehenkään tai mihinkään. Tunsin kuinka he riisuivat minua katseillaan. Tai, no, ehkä joku katsoi minuun päin ja ajatteli että kuka toi on. Kuulin kun joku huusi sukunimeni. Päätin olla reagoimatta.

Kävelin sisälle ja suoraan meidän luokalle suunatuille naulakoille. Niitä oli kaksi. Toinen oli aivan ulko-oven vieressä ja siinä oli monen muunkin luokan oppilaan tamineita. Laiskurit. Toinen naulakkomme oli kauempana ulko-ovesta ja sitä käytti suurin osa luokastamme. Minä jäin ulko-oven lähelle. Naulakossa näkyi parit tuntemani takit ja ajattelin, miten yksi kamuni pärjää tuolla paahteessa talvitakin kanssa. Otin taskustani lapun ja kävelin yläkertaan. Annoin lapun kanslistille ja höpötin jotain omiani hänelle ja hän näytti hämmentyneeltä. Lähdin pois ja ajattelin mitä olen taas mennyt sanomaan.

Kävelin alas naulakoille, otin lakkini ja kävelin ulos. Kukaan ei huutanut sukunimeäni tällä kertaa. Jatkoin matkaa päättäväisesti kertaakaan pysähtymättä aivan kotioveni viereen. Pysähdyin siihen ja ajattelin kuinka hienoa olisikaan jos minulla olisi tässä pieni tuuletin. Ei ollut. Menin sisälle.

Asunnossa oli ihanan viileä. Heitin takin ja lakin jonnekin ja rojahdin sohvalle. Avasin koneen ja katsoin puhelintani. Pari ilmoitusta. Sitten aloin kirjoittaa blogiin.

---

Olen vieläkin pahoillani siitä, että olen sairas ja blogiin kirjoittaminen tuottaa vaikeuksia. Toivon mukaan siellä on vielä joku yksi henkilö, joka jaksaa pysyä kyydissä. Kiitos hänelle.

-JASU-

Are we, we are
Are we, we are the waiting unknown