torstai 5. kesäkuuta 2014

KOLME elokuva-arvostelua osa YKSI

Jotka valitsin pääosin puhtaasti pääosan näyttelijän mukaan. Ja joista yhtäkään en ole katsonut loppuun, vaan kaikkia kolmea ehdin katsoa reilun puoli tuntia aikaisemmin [eilen]. Arvostelen elokuvat julkaisujärjestyksessä, ihan kuin sen sanominen olisi yhtään tärkeää. Jokainen arvostelu on tehty puhtaasti näkemäni ja ymmärtämäni mukaan, eli ilman tekstejä ja ilman Googlea. Tämä tarkoittaa myös sitä, että suuria spoilereita ei ole. Mutta mennään suoraan asiaan.


-----



My Bloody Valentine (2009)

Slasher-kauhuleffa, jossa kookas äijä kaasunaamari päässä tappaa hakulla ystävänpäivänä hurjasti porukkaa. 3D:n runsaus näkyy aika selvästi myös kaksdee-versiossa. Kuten osa teistä varmaan tietääkin, minulla on outo pakkomielle kaasumaskeihin ja kauhuun. Mutta niistä nyt toistaiseksi viis. Löysin - ja päätin lopulta myös katsoa - tämän(kin) leffan alkuperäisesti vain sen pääosan näyttelijän takia. En häpeä myöntää, että minäkin olen ihastunut häneen; hyvät naiset ja herrat, Supernaturalin toinen päätähti ja maailman kaunein mies: herra Jensen Ackles. (Katsottu noin 30 minuuttia.)


Mr. Pip (2012)

Draama-sota-leffa, josta en toistaiseksi paljoa sotaa löytänyt. Siinä varmasti olikin, sillä minulta meni aika paljon kerrontaa ja dialogia ohi. Leffa kertoo kuulemani mukaan saaresta, joka on täynnä tummaihoisia ihmisiä ja joka eristetään muusta maailmasta. Paitsi, että saari ei olekaan täynnä tummaihoisia ihmisiä vaan joukossa on yksi valkoinen! Vakavanpuoleinen, mutta viihdyttävä elokuva kertoo miehestä, jota kutsutaan myöhemmin nimellä herra Pip, ja joka ei lähde saarelta, vaan jää sinne, ja lukee lapsille Charles Dickensin kirjaa. Sitten joukkoon heitetään mukaan sotilaita ja raamattua. Ei mitään, erittäin hieno leffa. Ja kuten kuvasta näkyy, tällä kertaa suosimani pääosan näyttelijä on aina yhtä upea mies, jota arvostan ja ihailen mahdollisesti kaikkein eniten tässä maailmassa; arvoisat anonyymit, itse House M.D. ja kiistaton multilahjakkuus: sir Hugh Laurie. (Katsottu noin 40 minuuttia.)


Oculus (2013)

Jännäri(?)-kauhuleffa, joka kertoo peilistä, joka pitää sisällään yliluonnollisen olennon, joka on tappanut joukon ihmisiä. Tarinasta varmasti selviää enemmän, kunhan katson sitä vähän eteenpäin. Tässä nyt on ainakin hypitty kahden sisaruksen lapsuusaikojen ja nykyhetken välillä. Peileistä näkyy kaikkea veikeää ja molemmat sisko ja veli molemmat näkee painajaisia. Palaan elokuvaan heti tämän julkaistuani. Mutta pääosan (eli siskon) näyttelijän tiedän varsin hyvin (yhdestä sarjasta); saanen esitellä erään oman maailmani kauneimmista naisista, Doctor Whon pitkäaikainen kumppani: lass Karen Gillan. (Katsottu noin 30 minuuttia.)

-----

Tuntuu vahvasti siltä, että seuraavakin blogiteksti tulee pitämään sisällään kolme elokuva-arvostelua leffoista, jotka olen valinnut näyttelijän takia. Valkkasin niitä nimittäin yhteensä kuusi ja tarkoitus olisi katsoa ne kaikki aika pian. Katsotaan, mitä tuleman pitää. Jatkot.


perjantai 30. toukokuuta 2014

The end is neigh

Eilen illalla olin surullinen. En masentunut vaan puhtaasti surullinen, sillä lauantaina tulisin ainakin mielessäni hyvästelemään monta upeaa ihmistä, joihin minulla on ollut kunnia tutustua peruskoulun aikana. Tiedän sen olevan hyvin mahdollista, että näen heitä kaikkia vielä, mutta vaihtoehto ei ole mahdottomuus. Lisäksi lauantaina, eli huomenna, tulen varmasti hakkaamaan päätäni henkisesti seinään monta kertaa, kun näen, kuinka turhauttavan hyvännäköiset ystäväni ovat juhlaverneissä vieläkin turhauttavamman hyvännäköisiä.

Eilen illalla, kun olin surullinen, en vain antanut itseni velloa siinä. Tai, no, annoin hetken, kun makasin sängyssä ja kuuntelin Kansasin Dust In The Windin. Mutta yritin saada edes jonkinmoista apua ja sainkin sitä. Ensimmäisenä lähetin viestiä kaaaukana lännessä asuvalle rakkaalle ystävälleni, josko hänellä olisi aikaa jutella taas. Kyllä hänellä oli pieni hetki, ja se pieni hetki oli juuri tarpeeksi. Hän kuunteli murheitani ja saneli aina yhtä kultaisia juttuja minulle. Toinen apu saapui tumblr dot comista, jossa lähetin eräälle (ainakin omasta mielestäni) maailman mahtavimmista henkilöistä kaipaavani hieman piristystä. En tiedä, miten hän teki sen, mutta ilman mitään taustatietoa surustani hän onnistui piirtämään mairean virneen tyhmälle naamalleni. Kolmas apu saapui odottamatta, kun hyvä kaverini koulusta lähetti viestiä siitä, kuinka joku oli äsk piste äf ämmässä lähettänyt nimelläni varustettuja anonyymiviestejä yhdelle tytölle, jota hädin tuskin tunnen enää. Jotain ihastusviestejä ja sellaista. Tämä tyttö kun oli ala-asteella muistaakseni kiusannut minua sen verran, etten varsinaisesti haluaisi olla missään tekemisissä hänen kanssaan. Tuli hymy tästäkin.


Eilen illalla olin surullinen, tänään en yhtä niin. Vietin päivän keskustassa seurassa, josta suurin osa oli aluksi aivan täysin tuntemattomia. Sain uusia tuttavuuksia ja päivä oli loistava.
Huomisesta tulee mitä tulee. Uskon vahvasti että siitä tulee mollivoittoisampi päivä. Mutta ei sitä koskaan tiedä. Mutta hyvät ystävät, yksi on varmaa: minun peruskouluni loppuu huomenna. Se ei ole huono juttu, mutta ei täysin hyväkään. Godspeed.

keskiviikko 28. toukokuuta 2014

He la tors dag

Juu se on vasta huomenna, tiedän. Ihan äsken suunnittelin ohjelmaakin. Luvassa laatuaikaa laatuseurassa.


Tänään koulusta lähetettiin suurin osa luokista jonnekin luokkaretkille. Osa jäi kompromissista kouluun. Jotkut onnekkaat pääsivät pidemmälle kuin kolme ja puoli kilometriä. Meidän luokka ei päässyt. Kokoonnuimme Paintball-paikan eteen ja siitä vähän alle puolet, minä mukaan lukien, livisti keilahalliin. Sitä ennen oli reilu hetki pyöriä kaupungissa. Eksyin kirjakauppaan ja käteeni osui yllättävän halvalla Nälkäpeli -elokuva, siis se ensimmäinen. Ja keilaus on aina kivaa. Paintballista en tiedä. Vissiin oli.

Jostain syystä olen lähiaikoina kuullut ihmisten sanovan aika paljon vissiin. Tietääkseni sen aloitti eräs luokkatoverini ja se on siitä tarttunut muutamaan muuhun, kuten itseeni. 

Päästyäni kotiin katsoin Nälkäpelin ja voin rehellisesti sanoa, ettei se täyttänyt odotuksiani. Eli tästä seuraa sitä perusjauhamista siitä, kuinka kirja on parempi kuin leffa. Yksinkertaisesti laittaen paljon hienoja juttuja jätettiin pois, muutamia asioita muutettiin traagisesti ja leffa eteni jotenkin hätäisesti. On erittäin hyvin paljon mahdollista, että kirjaan ihastuminen vaikutti katselukokemukseeni. Ja toisaalta siinä kirjassa oli aika reilusti tavaraa. En olisi valittanut, jos se olisi kestänyt neljä tai viisi tuntia kahden sijaan. Joka tapauksessa leffa ei ollut läheskään niitä huonoimpia. Pari kohtaa, joita ei kirjoissa oikein näkynyt, oli erittäinkin upeita. Lisäksi Peetan näyttelijä oli aivan mahtava. Loppujen lopuksi filmi oli koskettava, kiinnostava ja - saatan katua, kun sanon tämän - parempi kuin Independence Day tai Godzilla. Eli siis paras leffa niistä jokta olen tässä kuussa katsonut. Niistä kolmesta.

Loppuun vielä ilouutinen lähinnä itselleni. Olen piristynyt aika huomattavasti. Tässä piristyminen on masentumisen vastakohta. Ja minä tästä lähdenkin nyt viettämään sitä laatuaikaa. Pitäkää hauskaa. Mitä ikinä sitten teettekin.

perjantai 23. toukokuuta 2014

Verikoira jengi

Jostain Jumalattomasta syystä viime aikoina, kun olen perjantaina saapunut kotiini, olen ollut aivan maissa. Ensimmäisinä kertoina minulla on ollut ihan syytäkin, mutta ei enää. Ainakaan omasta mielestäni hyvää syytä. Olin hieman allapäin kun minun oli tarkoitus puhua eräälle henkilölle tietystä asiasta, mutta en sitten pystynyt raahaamaan itseäni hänen lähelleen. Tai kyllä sain tai olisin saanut, mutta oli jo liian myöhäistä. Ette ehkä välttämättä nyt tajua mistä puhun, mutta kirjoitan tätä nyt kai itselleni. En tiedä. Sori.

Nyt on musiikki täysillä ja hetken päästä heitän soittimeen Supernaturalin 7. kauden viimeisen jakson. Pidän pikku hetken itselleni ennen kuin lähdemme jälleen lyhyeltä varoitusajalta saareen. Ja musiikista puheenollen, olen jokin aika sitten uudelleenlöytänyt uuden suosikkibändin niiden muiden joukkoon.


Bloodhound Gang on vähän niin kuin The Lonely Island mutta 90-luvulta ja erilainen. Se aloitti hip hopista ja päätyi mm. alt-rockiin, punk-rockiin ja elektorniseen rockiin ja sen musiikki on aikamoista pilailua. Hyvin tehtyä sellaista. Nauroin itselleni, kun tajusin pari päivää sitten, kuinka ihanan kaksimieliset sanat heidän kappaleessaan Foxtrot Uniform Charlie Kilo on. Siis se on koko biisi yhtä innuendoa. Sen about viikon ajan, kun olin biisistä pitänyt ja päivittäin kuunnellut, en ollut sanoja tarkemmin katsonut. Pelkkää huonosti piilotettua vihjailua koko ralli. Ja vielä täysin ilman suoraa viittausta tai kiroilua yhtä b-sanaa lukuunottamatta. Kappaleen nimikin on NATO-aakkosin luettu sana fuck. Ihanaa.

Niinkuin täällä nykyään jostain syystä teen, taas kerron teille viime aikojen ajankuluista lyhyesti. Scrubs, musiikki, Supernatural, Nälkäpeli, miksaus. Muutakin oli, en nyt vain jaksa niitä kaivella. Elämä etenee ja muuttuu nykyään kahden viikon sijaan päivittäin. Se rumba varmaan loppuu koulun kanssa ensi viikon lauantaina. Toivottavasti ei.

Isäni toi minulle juuri muumilimsaa ja oudosti masennukseni laski. Elämä on vaikeaa. Ja niin on niin moni muukin asia. Vielä tähän loppuun toivotan niille, jotka ovat tekemisissä sellaisen asian kanssa kuin rakkaus, niin niille toivotan onnea. Sekin on vaikeaa. Siis ei se onnen toivottaminen. Menen nyt. Hei.

maanantai 5. toukokuuta 2014

Remorso


Ensinnäkin anteeksipyyntö heille, jotka ovat näköjään joka päivä katsoneet löytyykö täältä uutta tekstiä. Lohdutukseksi teille voin sanoa että tällä kertaa löytyy.

Toiseksi en välttämättä pyydä tätä anteeksi keltään, mutta kadun, että en ole kirjoittanut mitään vähään aikaan, sillä nämä viime viikot ovat olleet mahdollisesti elämäni parasta aikaa. Aika usein silti nykyään tuntuu siltä, että elän elämäni parasta aikaa. Ei se huono juttu ole, mutta saa vain hiukan huolestumaan siitä, että milloin se loppuu. No, ei sitä kai kannata miettiä paljoa. Se on sen ajan murhe, niin kuin olen itse huomannut sanovani itselleni aika paljon lähiaikoina.

Ei minulla muuten mitään erityistä syytä ollut, kun päätin taas kirjoittaa.

Tänään varmaankin ehkä otin jonkin sortin harppauksen jollain tasolla. Nimittäin karkasin kotoa. Tai en oikeastaan karannut, vaan lähdin ilmoittamatta ja kettuuntuneena pois ja sen verran kauaksi aikaa, että kerettiin huolestua. En kutsuisi sitä saavutukseksi tai miksikään. En vain halunnut olla enää kotona. Käväisin tankkaamassa ja vietin aikaa kirjastossa. Ei se mikään virheliike ollut. Kyselin jälkimmäisestä myös kesätyöpaikkaa. Ehkä vähän myöhään, mutta silti.

Parin viime kuun aikana olen katsonut House, M.Dtä noin viisi kautta sekä Supernaturalia kaksi kautta. Ostin American Horror Story: Asylum -boksin ja aloitin Scrubsin katsomisen. Lisäksi olen miksannut musiikkia ja soittanut aikaisempaa reilusti enemmän kitaraa. Also also luin John Greenin romaanin Tähtiin Kirjoitettu Virhe (upea) ja olen tällä hetkellä kahlaamassa läpi Suzanne Collinsin Nälkäpeliä ja Tuomas Kyrön Kunkkua. Vielä lisäksi olen siivonnut huoneeni ja saanut pari uskomattoman hienoa ihmistä hyviksi kavereikseni. Ja paljon muuta. Elämä hymyilee ja toivottavasti se hymyilee kauan ja vakaasti.

Ei tällä tekstillä siis ollut oikeaa merkitystä. Harvemminhan niillä on, vai mitä? Nonetheless, pidän tätä yhä yllä, joskin hieman puolisydämmellä. Hyvää toukokuuta.

tiistai 18. maaliskuuta 2014

PK50

Päivä, jolloin suuri osa ysiluokkalaisista pukeutuu johonkin asuun. En tiedä kuinka laajasti päivää vietetään. Todennäköisesti ei hurjan laajasti, sillä googlesta hakusana tuotti pelkästään kuvia Vespan PK 50 -mallistosta. Kuitenkin, meidän yläkoulussa tätä päivää vietettiin. Nimi tarkoittaa ainakin huhujen mukaan sitä, että yseillä on peruskoulua jäljellä enää tasan viisikymmentä päivää. Päivä on suurimmaksi osaksi tavallinen koulupäivä, mutta kuten mainittua ysit saavat halutessaan pukeutua mahdollisesti teeman mukaisesti. Teemana oli erittäin laaja käsite nimeltä Leffat ja TV-sarjat. Itse pukeuduin Gregory Housen vetimiin keppiä ja ontumista myöten. Lenkkareita ei ollut ja Vicodinia en saanut.


Tavallisen koulupäivän lomassa välitunneilla oli välillä jotain ohjelmaa. Yhdellä tauolla koulun rehtori tarjosi yseille kahvit ja munkit ja puheen. Toisella järjestettiin jonkin sortin pukukilpailu. Siihen osallistui kahdeksan henkilöä. Olisin itsekin osallistunut, mutta olin lupautunut tapahtuman DJ:ksi ja muutenkin rappusten kävely kepin kanssa on hieman hankalaa. Yhdellä henkilöistä ei ollut asua ja hän sai paljon ääniä siksi koska kaatui rappusissa.

Useat asut olivat erittäin hienoja. Oli aika hienoa nähdä mitä fandomeja omasta koulusta löytyy ja muutenkin tunnistaa pukuja. Monista asuista mieleeni tulevat tässä nyt ainakin Teräsmies, Katniss, Belle, Lumikki, Jokeri ja Nalle Puh.

Peruskoulua on tosiaan minullakin siis jäljellä mitä 49 päivää, ja se sai minut jostain syystä hyvälle tuulelle. Ysiluokkalaiset olivat kaikki kaikkien kavereita ja hyvällä tuulella eikä ketään nolostuttanut olla silmäänpistävässä kostyymissä. Vaikka aika moni kavereistani hakee samaan lukioon kuin minä, muutosta on luvassa. Jos ei muuta niin ainakin kesäloma. Ensimmäistä kertaa olenkin miettinyt, mikä olisi ihanteellinen tapa viettää kesä. Uskomattoman epäoptimistinen toive tällä hetkellä on ensin viisi viikkoa kesätöitä, joiden lomassa kavereiden kanssa oloa, jonka jälkeen pikku visiitti Atlantin toiselle puolelle. Lisäksi jonnekin rippileirille isoseksi ohjastamaan pikku pärinäpäitä Herran teille. Pitkästä aikaa tunnen oloni hyväksi.

Nyt palaan lepotuolilleni jatkamaan jo melkein viikon kestänyttä House M.D. -maratonia kakkoskauden finaalilla. Postissa on tulossa EMP:ltä tilattuja vaatteita ja Supernaturalin kaudet viisi ja kuusi. Elämä näyttää aika mukavalta ainakin toistaiseksi. Huomenna koululiikunnaksi lasketaan keilaus ja keilaus on hauskaa ainakin tämän mielen mukaan. Hyvää talvenjatkoa / kevättä.

maanantai 10. maaliskuuta 2014

Samuletti

Juu. Eipä ole täälläkään kamalasti tullut käytyä viime aikoina. Paljon on tapahtunut, en valehtele siitä, mutta tänne en ole siitä kirjoittanut enkä kai tule kirjoittamaankaan. Tapahtumat ovat henkilökohtaisia ja vain kaksi ihmistä maailmassa tietää niistä ja toinen ihmisistä ei edes puhu suomea. Sen verran voin kertoa, että olen viime aikoina kärsinyt masennuksesta ja ahdistuksesta. Elämänhalun säilymisestä saan kiittää muutamaakin henkilöä. En minä olisi muutenkaan olisi itseltäni elämää riistänyt, ehei, se olisi hölmöä. Mutta nämä ihmiset ansaitsevat kiitoksen. Vain minä tiedän, ketä tarkoitan. Kiitos teille.

Kerron nyt kuitenkin yhdestä jutusta, joka tapahtui viime viikolla. Olin saanut jonkin sortin masennuskohtauksen ja löhösin yksin pimeässä huoneessa miettien kuinka uskomattoman huono tuuri minulla on elämässä ollut. Seuraavana päivänä tulin kotiin väsyneenä koulusta. Isosiskoni oli vierailulla ja sanoi, että minulle on tullut postissa joku koru.


Tuon korun tilasin nettihuutokaupasta. Mitä se esittää, on mysteeri, mutta kyseinen koru esiintyy toistuvasti Supernaturalissa, joten halusin sen. En tiedä, johtuuko seuraava amuletista, mutta olen valmis uskomaan niin. Koko lopun päivää pidin amulettia kaulassani ja koko lopun päivää tuurini oli erittäin outo. En muista aivan kaikkea.

Kuitenkin, kitarani oli ollut tuolloin huollossa ja valmiina noudettavaksi. Starttasin auton ja lähdin ajamaan musiikkiliikettä kohti. Keskittymisessäni oli jotain vikaa, sillä tein pari taktista virhettä ajaessani. Selvisin hengissä musiikkiliikkeen lähelle. Löysin 24h parkkipaikan aivan nenäni edestä. Pysäsin siihen ja kävelin musiikkiliikkeeseen. Siellä tietysti sitten otin kitarani ja maksoin kympin kun ne olivat siitä vaihtaneet kieletkin. Heitin kitaran selkään ja lähdin kävelemään takaisin autolle. Ajaisin sitten kaupalle hakemaan jotain makeaa ja sen jälkeen kotiin katsomaan telkkua. Olin harvinaisen hyvällä tuulella.

No, autolle päästyäni asetin kitaralaukun pelkääjän paikalle ja väänsin avainta. Auto teki tenät pitkästä aikaa. Kirosin sitä siinä hieman ja menin siitä sukulaisille, jotka asuivat tien varrella. Päätin odottaa auton jäähtymistä, kun se on aina ennenkin auttanut. Vietin siellä sitten tunnin, sain juoda teetä ja syödä pari keksiä. Koetin autoa uudelleen, kun se oli jäähtynyt. Ei lähtenyt. Kirosin uudelleen, otin kitaran selkääni ja lähdin kävelemään kotiin, joka sijaitsi muutaman kilometrin päässä. Kun pääsin kotiin, minulla oli paha olo ja kitaralaukku hajosi hieman. Viritin kitaran ja löhösin taas huoneessani. Olin taas huonolla tuulella.

Pienten nokosten jälkeen heitin DVD:n soittimeen ja katsoin mitä sieltä levyltä tuli. Puolessa välissä jaksoa sain puhelun, että minulle tarjottaisiin kyytiä jos kävisin vielä kokeilemassa autoa. Eipä lähtenyt taaskaan. Sotkin hieman konepellin alla ja sitten lähti. Ajoin kaupan kautta kotiin. Kaupassa näin erään tutun nätin tytön, mikä sai minut vielä iloisemmaksi. Katsoin kotona ohjelmani loppuun ja nautin sitten loppupäivästä. Ennen nukkumaanmenoa sain pari lämmintä viestiä paljon kaipaamaltani ihmiseltä. Oli hassu olo, kun nukahdin.

Muistaakseni tapahtui vielä vaikka mitä muuta, mutta en muista mitä. Tämä teksti kuitenkin on merkki siitä ettei tämä blogi ole kuollut. En ole kirjoittanut moneen aikaan, sillä kuten sanoin, olen ollut maissa. Lisäksi läppärini lakkasi toimimasta ja sitä odotetaan para aikaa huollosta. Tämä on kirjoitetu vanhalla Fujitsulla. Puhelinkin lakkaa pikkuhiljaa pihisemästä. Ei sekään kauaa kestänyt. Toivottavasti edes siihen asti kun tulee S5 Mini.

Kirjoittelen tänne silloin kun huvittaa, jos huvittaa. Hyvästit.