Alitajunnasta ja silmistä erikseen

Tämä on päivän 2. tekstiyritys. Ensimmäisen tekstin nimi oli "Alt + 3" ja tarkoituksena oli kirjoittaa muutoksesta lähipäivien elämässäni. Kirjoittaminen riistäytyi käsistä ja kirjoitin kirjaimellisesti sitä, mitä päässäni liikkui. Läpilukiessani tajusin jälleen olevani ihmiseksi täysin rikkinäinen ja säälittävä esitys, ja etten halua julkaista sitä täällä varmaankaan ikinä. Tallensin luonnoksen, jos joskus vanhempana haluan katsoa sitä, mutta voi olla, että poistan sen.

Tarkoituksena oli siis kirjoittaa siitä, miten olen huomannut muokkaavani elämääni pienillä asioilla lähiaikoina. Luulen, että todennäköisesti alitajuntani haluaa poistaa niitä asioita, jotka muistuttavat minua entisestäni. Olen repinyt julisteita seiniltä ja heittänyt pieniä asioita pois, mutta en ole tehnyt mitään kovin häikäisevää. Olen vaihtanut kaiken puhelimessani, mitä vaihdettavissa on. Olen muokannut nimiä, vaihtanut taustakuvat, soittoäänet, kaiken, mitä keksin. Sama juttu läppärillä. Taustakuva ja teema vaihtoon, samoin työpöydän, kirjanmerkkien ja kansioiden järjestys. Ei ehkä kuullosta kovin paljolta, mutta minulle muutos vaatii tottumista. Olen hankkinut uusia harrastuksia, pelannut uusia pelejä, kuunnellut uutta musiikkia. Alitajunnassani olen kai halunnut poistaa muistoja, mutta työmuisti ja ajattelumaailmani ei ole pitkään aikaan halunnut mitään muuta niin paljon kuin saada menneisyys takaisin. Edes hetkeksi. Tai edes sanoa sille viimeiset hyvästit. Vainoharhaisuuteni on pelannut suurehkoa roolia, mutta minun on tajuttava, että en voi tehdä mitään. Vain aika tekee.

Tai kai sen luonnoksen ehkä merkittävimmän lainin voin tänne heittää: "...sillä ei ole ikinä mitään väliä, mitä minä teen tai haluan tai ajattelen. Ei mitään. Ei ikinä." Tervetuloa pääni sisään. Se ei ole hauska paikka.

Mutta niin, jo mainitsemani puhelimeni uusi taustakuva; on nykyään kaunis kuva erään tytön kasvojen yläosasta. En tunne tyttöä, en tiedä hänestä yhtään mitään. Haluaisin. Kuva on laajalti levinnyt netissä, eikä sen lähdettä löydy mistään. Etsiessäni lähdettä päädyin lopulta erääseen kuvablogiin. En nähnyt kuvan tyttöä missään. Sen sijaan selasin tätä blogia, joka kertoi pariskunnasta, joka elää ehkä parasta mahdollista elämää. Kuvista käy ilmi, että pariskunta on erittäin intiimi ja rakastunut, he käyttävät reilusti pilveä ja ovat kauniita. Osa kuvista menee pornografian puolelle. Blogissa oli hurjasti rakkaudesta kertovia lyhyitä herkkistekstipätkiä ja suutelukuvia. Tulin onnelliseksi heidän puolestaan ja poistuin blogista.

( Varmuuden vuoksi lähde: http://weheartit.com/galsa1 )

Takaisin taustakuvaan. Uteliaat ihmiset varmasti tulevat ensimmäiseksi kysymään tytön nimeä (jota en tiedä), mutta se ei ole kuvan tärkein asia. Kuva nimittäin välitti tietooni erään piirteen. Olen varma, että jos joskus näen tytön, joka kantaa tätä piirrettä, tulen mitä todennäköisimmin jollakin tasolla ihastumaan häneen (ihastuminen on useimmiten aluksi pinnallista ja te tiedätte sen). Jos minun hurmaamiseeni on heikko kohta, se heikko kohta on varmaankin silmät. En muista, olenko kertonut siitä täällä, mutta rakastuin ensimmäisen tyttöystäväni silmiin ennen kuin edes tiesin hänestä mitään. Niissä esiintyy eräs vika, jonka itse näin enemmän ihanana piirteenä ja mielenkiinnon kohteena. Taustakuvani tytön silmissä on myös vika, mutta se on paljon näkyvämpi ja harvinaisempi. Tytön silmissä esiintyy voimakas Heterochromia iridum, jonka takia oikean silmän iris on kauniin ruskea ja vasemman silmän iris on upea kirkkaan sininen. Sinisen silmän keskellä erottaa pieniä ruskeita juovia. En yllättyisi, jos kukaan ei pystyisi käsittämään, minkä takia tämä efekti on mielestäni niin uskomattoman kaunis.

Toinen hieno efekti silmissä on nimeltään Central heterochromia. Sitä olen nähnyt aika useastikin oikeassa elämässä. Se aiheuttaa sen, että iriksen keskusta on eri värinen kuin ulkoreuna. Ehkä helpompi näyttää kuin yrittää selittää.

En tiedä harvinaisuudesta, mutta itse olen törmännyt efektiin aika usein. Nyt kai luulette, että ihastuisin vain epätavallisiin silmiin. Todellisuudessa pidän kaikista silmistä. Ehkä eniten sellaisista, joiden väri erottuu selkeästi. Sen toivottoman ihastuksenikin silmät ovat perusperus ruskeat mutta mielestäni erittäin kauniit. Nyt päähäni nousi ajatus, että joidenkin mielestä on jotenkin mielisairasta puhua silmistä näin paljon ja tähän tyyliin. En tiedä, miksi, mutta silmät kiehtovat minua huomattavan paljon. Anteeksi, jos ajatusmaailmani ahdistaa. En tee sitä tahallani. Toisaalta jonkun mielestä tämä voi olla hyvääkin tekstiä. Jos muka on, niin voin heittää vielä, että toinen heikkouteni on erikoisen väriset hiukset. On niitä muitakin. Liika on kuitenkin aina liikaa. Ja nyt lopetan ennen kuin ihmiset kuvittelevat minusta liikaa pahaa.

Olen väsynyt, enkä tiedä mitä tekisin seuraavaksi. Tai mitä tekisin yleensä. Huomenna minulla on tekemistä iltaan asti, mutta perjantaina ja viikonloppuna jään kai yksin. Elän vieläkin jostain syystä siinä toivossa, että rakkaani viettäisi Halloweenin kanssani. Vain ajatuskin lämmittää mieltäni. No, ehkä kannattaa valita leffa, jonka katson yksin masentuneena. Tai sitten pitää valita lääke, jota otan sen verran, että nukun koko juhlan yli. Lupaan yrittää tehdä lähiaikoina Halloween-spessun, sillä ne ovat mielestäni harvinaisen hyvää filleriä ja blogintäytettä. Jos sellaista ei kuulu, niin pyydän anteeksi. Suunnitelmia ei minulla oikeastaan ole, joten on suht todennäköistä ettei sellaista tulekaan ihan lähiaikoina. Mutta joskus, sanon. Joskus. Öitä.

Press Balls To Continue

Tästä illasta tuli jostain syystä jonkin sortin musailta. Todennäköisesti johtuu siitä, että a asensin läppärin pitkästä aikaa subbariin kiinni ja b päätin väsätä musiikinesitelmän nyt kun on aikaa.

Ensimmäiseksi soitin perinteisiä Linkin Parkia ja Metallicaa siivotessani hieman huonettani. Sitten katsoin yhden uuden ja kaksi vanhaa jaksoa Doctor Whota koska miksi ei. Muistin musiikintehtävän ja siirryin takaisin koneelle. Aloittaessani esitelmääni Irlantilaisesta musiikista kuuntelin taustalla Tapani Kansaa ja Olavi Virtaa. Siirryin luonnollisesti irlannin kansanmusiikkiin, josta nautin odottamattoman paljon. Keksin hakea perinteisiä suomalaisia musiikkeja ja löysin onnekseni taas Daruden, Beats&Stylesin ja Don Johnson Big Bandin. Kouluhommien jälkeen (ei läheskään valmistuttua, olen laiska ihminen) teki mieli taas katsastaa vähän lisää sitä korealaista poppia, ja se soi nyttenkin taustalla. Jälleen tekee hurjasti mieli keskustella aiheesta sen tietyn ihmisen kanssa, joka ei vissiin enää edes puhu minulle. Tietäisinpä vain miksi ja kuinka kauan. Kaduttaa ehkä hieman, olisi nimittäin varmaan kannattanut kiinnostua ko musiikkilajista silloin, kun sitä soitettiin minulle melkein puoliväkisin. No, aina ei voi voittaa. Ainakin tästä tulee jälleen lisää värikkyyttä musiikkimaulleni. Se on asia, jota jokainen voisi edes yrittää. Ennen olin kiinnostunut ainoastaan hevistä ja kunnon rockista, mutta avattuani silmäni sain moninkertaisesti enemmän iloa elämääni. On upeaa huomata, että saan sitä vieläkin.

Paljon mielessäni on viime päivinä pyörinyt se, että mitä teen, kun on Halloween. Ensimmäinen alkuperäinen absoluuttinen unelma -suunnitelma oli viettää ilta ihanan tyttöni kanssa, katsoisimme Uhrilampaat tai The Cabin In The Woods tai The Hills Have Eyes tai jonkun SAWin tai mitä vain vastaavaa, minkä jälkeen olisimme pelanneet yhteishengessä Eternal Darknessia joko siihen asti, että hän nukahtaisi tai siihen, että joku kyllästyisi ja tekisimme jotain muuta. Jos kaikki menisi niin kuin eniten haluan (ja ei muuten ikinä ole mennyt tai tule menemään), niin lähtisimme yöllä pois kaupungista merenrannalle mökille, johon minulla on pääsy. Siellä olisi kauhutunnelma parhaimmillaan ja... En pysty kirjoittamaan enää, en halua kiduttaa itseäni ajattelemalla, mitä voisi olla, ja mitä en kai koskaan tule saamaan. Halloween on minulle tärkeä juhla, mutta vain minulle, sillä ketään, jota tunnen, ei vietä Halloweenia niin kuin ehkä kuuluisi. Suurimmalla osalla ei ole mitään suunnitelmia ja joidenkin suunnitelmat eivät liity kauhuun mitenkään. Kaikki saavat toki viettää juhlan niin kuin haluavat. Tahtoisin vain kovasti, etten tuntisi taas itseäni niin yksinäiseksi, kuin joskus olen tuntenut.

Sanovat, että tieto lisää tuskaa. Niin se usein onkin, mutta sanon kokemuksesta, että tietämättömyys usein on sitä tuskaa itseään. Ja niin on myös joskus ajattelu. Pessimistinen ajattelu etenkin. Optimistinen ei aina niinkään, paitsi jos on varma että on hakoteillä. Huomasin nyt vasta itsekin, että olen taas vaihteeksi vajoamassa alas. 2. jakso on loppupuolella enkä tiedä yhtään mitään. Elämäni tärkein ihminen ei kai jostain syystä enää puhu minulle. Toivoton kuvankaunis ihastukseni on varattu, so that's that. Huoneeni on sekaisin. Aikatauluni on suht sekaisin. Kouluni on sekaisin. Pääni on durr. Eniten hymyä kasvoilleni tuo enää Lucahjin. Juu. No, tervetuloa taas vaihteeksi tämäntyyliseen blogiin, siis jos en pysty hallitsemaan sitä etten taas kirjoittaisi tänne masisjuttua ihan liikaa.

Artistis(tis)tistinen puoli aivoistani on toisaalta alkanut heräillä syksyn myötä. Löysin vanhan kovakantisen vihon, jossa oli viime keväällä kirjoittamani rakkaustarina. Luin sen ja hymyilin. Pidin lukemastani ja mieleni tekee hurjasti jatkaa tarinaa. En tosin ole kovin varma, miten. Ehkä joskus julkaisen valmiin tarinan, jos sellaista edes tulee. Lisäksi yksi Kpop-kappale sai minut suunnittelemaan uutta mollivoittoista kappaletta mieleni syövereissä. Tottakai päässäni nyt kappaleeni vaikuttaa upealta, mutta saa nähdä, vienkö tämänkin idean loppuun asti.

Ja tuossa ihan äsken kirjoitin kolme komppia sille teoreettiselle kappaleelle, koska olen huono ihminen enkä osaa laittaa konetta tai kitaraa pois ja mennä nukkumaan.

Nyt kuitenkin yritän sulkemalla Bloggerin. Öit.

You have to use your f***ing imagination

Sain juuri sähköpostia opettajalta. Huomenna pääsen näköjään aikaisemmin koulusta. Jotain hyvää tähän viikkoon. Tai, no, on sitä enemmänkin. Esim. musiikintunnit ja se, että pääsen taas pian nukkumaan. Tällä kertaa otan riskin ja jätän puhelimen pois pedistä. Pääsen nukkumaan aiemmin ja aamulla pitää nousta ja juosta sammuttamaan herätys.

Nexus on tosiaan pitänyt minua tukevasti hereillä aiivan liian kauan joka ilta. Eilen illalla/yöllä olin maannut sängyssä tunteja internetin ihmeellisessä maailmassa, kunnes erään rajan rikkoutuessa oma pääni päätti asettaa puhelimen kauniisti paikalleen. Rajana toimi tällä kertaa K-poppiin vapaaehtoisesti tutustuminen. Tarkemmin sanottuna yhdeltä bändiltä kolme biisiä putkeen oli se viimeinen tikki. Tai se hattutemppu plus suurenmoinen halu jutella ko. musiikista tietyn henkilön kanssa, mutta kello oli puoli kolme yöllä. Jätin asian sikseen ja painuin pehkuihin.

Tämä viikko ei tarkemmin ajatellen ole mennyt liian huonosti. Vielä. Onhan nyt vasta maanantai. Heräsin kellon soidessa, nukahdin, heräsin uudelleen, söin aamiaista, kävin liikkumassa, kävin suihkussa, lähdin kouluun. Vaihdoin päivän aikana epämääräisiä merkityksettömiä katsekontakteja toivottoman ihastuksen kanssa, pelasin Whitea pitkin päivää, söin hyvää ruokaa, sain laulaa ja rämpyttää bassoa musiikintunnilla, kotona hieman W2:a ja hieman enemmän Lucahjinin The Sims 3 -streamia. Illemmalla viimeinen puolikas viime viikon The Walking Dead -jaksosta ja nyt tämänviikkoista. Yhdeltätoista petiin, ellei joku keskeytä. Sitä toivoisin, oikeastaan, sillä yllätys, yllätys, olen jälleen kovasti ikävöimässä sitä yhtä pikku pirua.

Jakso loppui nyt ja suuntaan kai kohti petiä. Oikeastaan otan sittenkin puhelimen petiin ja harjoitan paljon viimeaikoina olemattomammaksi muuttunutta itsehillintääni. Itsekuri on asia, jota tarvitsen nyt todella paljon, sillä elämäni ei vieläkään ole palannut raiteiden läheisyyteen, sillä olen turvannut enemmän maailmaan kuin itseeni. Nyt on aika muutoksen, ja vaikka sanon niin, niin todennäköisesti löhöän koko huomisen vapaa-ajan kotona tehden f*** all.

Ja nyt minun on nälkä.

...

Öitä.

Giant Butt Plug In Paris Is Supposed To Be A Christmas Tree But Clearly Isn't

Tänään on vuoden ainoa päivä, jossa on 25 tuntia. Ja käytin sen aika upeasti. Kolmeen asiaan tiivistettynä Pokémon White 2, Lucahjin ja ruoka. Viimeöinen illanviettoni oli myös suht mukavaa.

Päätin jostain syystä pelata molemmissa peleissä samoilla tiimeillä. Whitessä 12 ja puoli tuntia peliaikaa ja pelaaminen mukavaa, kun tiimi on rakennettu aika hyvin. Aloitin Oshawottilla, jonka nimesin Joshuaksi a) Lucahjinin Oshawottin Joshthesltin mukaan ja b) raamatunhenkilön mukaan. Tämänhetkinen tiimi koostuu neljästä jäsenestä: Dewott Joshua, Zebstrika My Balls (Lucahjinin Zebstrikan mukaan), Conkeldurr Ish (hämärästi erään kaverin mukaan, käytän nimeä todella usein) ja Swoobat Elena (TV-hahmon ja sitä kautta ystävän mukaan). Niin, päätin käyttää White 2:ssa samaa tiimiä, joten pyydystin 10-13 -tasoiset Blitzlen, Timburrin ja Woobatin ja nimesin ne My Balls, Ish ja Elena. Oshawottia en voinut breedata, sillä Joshua on poika eikä Dittoa saa ennen jälkipeliä. Aloitin White 2:sen alusta, valitsin Oshawottin, annoin nimeksi Caleb raamatunhahmon mukaan, päihitin 1. salin, jotta vaihdetut Pokét tottelisivat hahmoa, pyydystin Ranchilta kolme muskettisoturia ja vaihdoin ne uuteen tiimiin. Ja nyt White 2:ssa olen lähes yhtä pitkällä kuin Whitessa, peliaikaa 9 ja puoli tuntia. Muistutan vielä, että aloitin pelin alusta viime yönä. Tänään oli hyvä päivä.

Huomenna ehkä ei ole. Unirytmi on sekaisin kuin seinä ja kouluviikko alkaa ainakin minulle suht rajulla liikunnalla. Unirytmistä selvennän, että olen ollut koko viikon erittäin väsynyt, nukuin lauantai-aamuna ajankohdat 2:20-2:50 ja ~7:00-12:00 ja sunnuntain puolella ~2:30-11:30 eli unta viikonlopun aikana yhteensä rapiat 14,5h. Ei huonosti, mutta epämääräisesti. Kai. Muilla voi mennä hullumminkin. Itselleni aika epänormaalia. Tällä viikolla oli syyslomakin, enkä oikein tehnyt paljon mitään. Tänään olisi vielä ehtinyt, mutta meh. Suurimmaksi osaksi pelasin Whitea, W2:a, KH:ReCoM:a, TBoI:a, SAWA:a  ja SSB4:a, katsoin YouTubea ja telkkaria, olin mökillä pari yötä ja olen voivotellut sitä, kuinka olin hävittänyt rakkaan piponi jonnekin tiistaina. Siitä lähtien lähes kaikki elämässäni on mennyt siihen huonompaan suuntaan. Nyt toivon, että löydän huomenna koulusta kalliin, lämpimän päähineeni ja että sen myötä elämänlaatu paranee niillä aloilla, joilla se nyt on huonontunut. Ja huomenna pitää muistaa ilmoittautua festareille. Pfft. Hyvää iltaa.

Camilla / Heartful Boyfriend

"Nageki. Nageki. Nageki. Nageki. Nageki. Nageki. Nageki. Nageki. Nageki. Nageki. Nageki. Nageki."

-Kazuaki Nanaki

Juu. Uskokaa tai älkää, tuo laini oli yksi niistä lukuisista laineista, jotka nostivat fiilikseni katosta puoli kilometriä ylöspäin viime yönä. Tai aamuyönä. Nimittäin tuo iki-ihana piristäjäni Lucahjin piti kuuden tunnin Hatoful Boyfriend -finaalilivestreamin alkaen neljältä aamuyöllä. Hänen puolellaan maapalloa oli kello kuusi iltapäivällä.

Alkuperäinen suunnitelmani oli mennä aikaisin nukkumaan, herätä neljältä ja mennä takaisin nukkumaan lähetyksen loputtua.

Lopullisessa versiossa lähdin kuudelta kaupungille "chillaamaan" kaverini kanssa. Pyörimme pitkin poikin ja pääsin yhdeksältä kotiin. Pääsin uudelleen puoli kymmeneltä kotiin, kun olin vienyt kaverilleni hänen puhelimensa. Kävin suihkussa ja jäin jostain syystä katsomaan Lucahjinin aikaisempia Hatoful Boyfriend -jaksoja, jotka olin jo kertaalleen nähnyt. Yhden aikoihin taisin olla harvinaisen väsynyt, mutta uneton, sillä päätin jostain syystä kytkeä läppärin telkkariin ja alkaa katsoa The Vampire Diariesia, josta en oikeastaan aivan kamalasti välittänyt. Olin katsonut kaksi jaksoa erittäin puolisydämmellä ja tabi oli jäänyt auki, joten ajattelin, että miksikäs ei. Katsoin sitä kaksi jaksoa keskittymisellä ja jutustelin hieman samalla ko. sarjan suhteellisen suuren fanin kanssa ja hän selvensi asioita ja minä aloin pikkuhiljaa kiinnostua sarjasta. Ehkä en katso sitä enää ikinä.

Kello oli lähempänä kolmea, kun aloin selitellä itselleni, että pitäisi mennä vielä edes hetkeksi nukkumaan ennen streamin alkua. Elvytin Twitter-tilini vähentämällä seurauksia ja uusimalla nimiä ja muita. Lähetin Lucahjinille viestin koskien erästä streamiin liittyvää asiaa. En olettanut saavani vastausta. En kuitenkaan tiedä, voitteko kuvitella, kuinka suuren innostuksen ja ilon sai aikaan se yhtäkkinen ilmoitus, kun noin 12 sekunnin kuluttua sain vastauksen. No, koin siinä suht lyhyen onnenpätkän, kun vaihdoin muutaman sanan miss Lucahjinin kanssa. Ei mitään kovin merkittävää, mutta minä tykkään oudoista asioista. Lähetin myös Approaching Nirvanalle twiitin. OIin lähettänyt samaisen twiitin heille jo aikaisemmin, mutta tällä kertaa sain minuutin sisään vastauksen ja aikas iloisen suuren yllätyksen. Kysyin, että kuka laulaa Imperfection -kappaleessa, kun sitä ei mainita missään. Vastasivat kehuskellen, että Veela laulaa. Olin arvellutkin sitä. Veelalla on aivan upea ääni, ja hänen debyyttialbuminsa Prelude on muuten viimeisin esine, jonka olen netistä tilannut. Kuitenkin, heti AN:n vastauksen jälkeen lähetti Veela minulle ja heille vastaukseksi helpon ja pessimistien mielestä arvottoman twiitin "love you!! <3". Yllätyin ja tulin vielä iloisemmaksi. Ja kello oli n. 2:50 yöllä. Ja Twitterini on muuten @nasujaba , jos jotakuta kiinnostaa.

Niin, tosiaan, kello oli jotain 2:50 ja minä onnesta soikea. Olin ollut Lucahjinin streamin chatissa jo kello 00:00, joten olin tavallaan odottanut kauan. Kello 00:00 aloitti Approaching Nirvana oman DJ-streaminsa. Prestreamia kuuntelin hieman, ja sieltä hymyn toivat mm. Sandstorm ja I'm Blue. Nomutta. Jutustelin sen TVD-fanin kanssa ja sain nukuttua ehkä noin puoli tuntia. N. 3:50 lähdin hakemaan leffaevästä. Pesiydyin ihanalle nojatuolilleni peiton, tyynyn ja läppärin kanssa. Sylissäni oli myös puoli purkkia Pringles Originaleja, puoli pakettia jaffakeksejä, ranskalaisia pastilleja ja kahden litran vesipullo. No, tietysti puoli minuuttia ennen streamin alkua kaadan vahingossa vesipullon päälleni. Voivottelin ja nauroin sattumalle. En jaksanut keskittyä siihen. Nyt se alkaa.

Hurtful Boyfriend: Bad Boys Love käynnistyi ajallaan osoitteessa twitch.tv/lucahjins n. kello neljä aamuyöllä. Olin innoissani ja kastunut ja juttelin ihmisille chatissä. Lucahjin aloitti streamin perinteisesti lukemalla lahjoituksia. Ja yours truly oli tietenkin heittänyt internettiin rahaa jo aikaisemmin. $35 lähti miss Lucahjinille ja mukana oli myös ajatuksella kirjoitettu viesti. Hänen lukiessaan sitä olin onnellisempi kuin olin ollut muutamaan viikkoon. Lucah varmisti, että hänen aikoinaan väärinlausumanaan Twitch-käyttäjänimeni oli huikea. Tästä sain jo yön kolmannen lempinimeni. Olin aikaisemmin, ennen kolmea, saanut ensimmäisen, kun eräs ystävällinen sielu chatissa toivotti minulle hyvää yötä ja kirjoitti nimeni kauniisti väärin. Nimeäni lyhennettiin aika usein myös uuteen muotoon, jota voisin käyttää elävässäkin elämässä. Twitch-nimeni on siis Jasubuscus, joka on jäänyt siitä, kun joskus pidin yli kaiken Tobuscusista (nykyään en niinkään). Hyvänyöntoivotuksessa nimi kirjoitettiin Jakovasaurubuscus. Se iski huumoriini suht hyvin. Nimen lyhenne, jota en muistaisi, että koskaan ollaan ennen käytetty, oli yksinkertainen Jas. Ja Lucahjinin itsensä keksimä Jabootycus varmistui ja vakiintui Twitter -käyttäjänimekseni, Halloween-twistillä tämän kuun loppuun.

Unta sain noin viisi tuntia. Stream oli tosiaan yksi parhaita kokemuksiani vähään aikaan. Ja niille, jotka eivät tiedä, niin Hatoful Boyfriend on lintudeittisimulaattori. Siinä ei oikein ole muuta kuin tekstiä ja kuvia ja valintoja. Kyllä, siinä treffataan lintuja. Humoristisen ja hupaisan ulkokuoren pinnan alta paljastuu kuitenkin upea, mahtava ja erittäin syvällinen saaga. Se on julma, väkivaltainen, pelottava ja aivan käsittämättömän hieno. Ja lukemani mukaan saan nauttia vielä jonkin sortin jatko-osasta, Holiday Starista, á la Lucahjin. Tässä pari spoiler-vapaata otetta pelistä, jotka nostivat mukavasti tunteita.

Streamin loputtua ja tuntien kestäneiden paniikkikohtausten jälkeen Lucahjin twiittaa ystävällisen muistutuksen.

Nyt rukoilen unirytmini puolesta ja hoidan kouluhommia sopivasti näin loman viimeisinä tunteina. Ja rukoilen myös sosiaalisten suhteitteni puolesta, ihan näin asiaankuulumattomasti. Hyvää iltaa, kaikki.

Jenna / Viime talvesta

♥

En kirjoittanut siitä silloin tänne, mutta viime talvena olin vakavasti rakastunut. Selasin äsken niitä muutamia tekstiviestikeskustelujen pätkiä ja kuvia, joita olin päättänyt tallentaa puhelimeeni. Niiden lukeminen aiheutti uskomattoman suuren parannuksen nykyiseen olotilaani sekä lisäksi nostalgisen ilon ja lämmön tunteen. Ja vaikka tämä suhteenomainen päättyikin viikon kestäneeseen puhtaaseen masennukseen sekä monin kerroin kauemmin kestäneeseen huonoon oloon, muistelen viime talvea loppujen lopuksi ihanana ajanjaksona ja aikana, josta opin kovin paljon uusia asioita mm. elämästä ja rakkaudesta.

Viime talvena pienen vinksahtaneen pääni täyttivät kaksi suurta tunnetta: onnellisuus ja kaipaus. En nimittäin koskaan tavannut suhteenomaiseni toista osapuolta, vaikka erittäin vankasti niin tahdoinkin. Muistan kertoneeni ystävilleni ja perheelleni, että jos 15-vuotias saisi matkustaa itsenäisesti valtameren yli, ostaisin minä yhdensuuntaisen lennon isoon omenaan, kun rahaakin oli yli tarpeiden. No, Suomessahan vielä olen.

Ja nyt äkkäsin että tämä, naiset ja herrat, on aihe, josta yritän olla kertomatta enempää täällä blogissa, sillä se aika oli minulle erittäin tärkeää ja henkilökohtaista ja haluan säästää ne tarinat jollekin, joka ne haluaa kuulla, ja jonka haluan ne kuulevan. Sellaisia ihmisiä kai onkin olemassa, mutta haluan, että se, jolle niistä kerron, olisi minulle tärkeä. Ja niitäkin on, mutta antaa olla. Pointti on, etten kirjoitakaan tänne kaikkea, vaan jätän parhaat palat keskusteltaviksi oikeassa elämässä oikeille ihmisille.

Ja yksinkertaisuudessaan diary-merkintä voisi olla: tämä ilta meni täysin piloille yhden ihmisen takia, mutta toinen ihminen menneisyydestäni pelasti illan ja piristi minua. Öitä.

Noora / I'm not okay (I promise)

Kirjoitin eilen toiseen blogiini lyhyesti vainoharhaisuudestani. Se ei ole ainoa vakava epänormaalius joka päästäni löytyy. Niitä voi olla useitakin, mutta juuri nyt ja lähiaikoina muutamankin kerran pinnalle on noussut ehkä ajoittain ärsyttävin luonteenpiirteeni: herkkyys. Kerronpa Teille nyt tästä päivästä.

Menin nukkumaan joskus puolenyön jälkeen. Tiesin, että seuraavasta päivästä tulisi raskas. Yli kahdeksan tuntia koulua ja kiireellä kaupungille, ennen kuin liikkeet menevät kiinni. Sitten joskus kuuden jälkeen kotiin rentoutumaan Wiin parissa ja illalla ennen suihkua se jokapäiväinen lyhyehkö lenkki. Päivästä tuli suhteellisen paljon raskaampi kuin oletin. Heräsin joskus aamuyöllä ja jäin suht iloisena lepäämään ja nauttimaan selkounista (selkounet ovat muuten ehkä henkilökohtaisen elämän parhaimpia asioita, suosittelen vahvasti). Jotain yli tuntia ennen kuin herätyskelloni olisi soinut, muistin yhtäkkiä, että lukioni opiskelijakunnan hallitus oli antanut minulle edellisellä viikolla suht tärkeän tehtävän. Tai antanut ja antanut, halusinkin sen tavallaan. Tehtävä ei ollut kovin haastava, mutta sen jäljet tulisivat näkymään koko tämän viikon muillekin kuin lukiolaisille. Joten nousin mukavasta, lämpimästä pedistäni ja ihanista unistani todellisuuteen, poimin lipastosta pari A4:sta ja aloin rustaamaan viikon menyytä. Muistin samalla, että minun pitää vielä suunnitella aamunavauspuhe, jonka lupasin pitää tällä viikolla. Ei mikään paras herätys.

Söin huonon aamiaisen ja tähtäsin kohti kaupungin urheilukeskusta. Tässä jaksossa kouluviikkoni alkaa aina liikunnalla, mikä ei todellakaan ole yksi vahvimmista aineistani. No, olin pakannut varusteet valmiiksi ja osallistuin suht innokkaasti opetukseen, vaikka minun täytyi pitää pari lyhyttä taukoa, sillä rintaani sattui sen verran tarpeeksi. Hikisenä ja täysin uupuneena vetäydyin äkkiä kotiin käymään kylmässä suihkussa ja vaihtamassa puhtaat vaatteet.

Kouluun päästyäni mielialani koheni hieman, sillä ollessani menossa keittiöön viemään menyyitä osui matkalleni eräskin nätti, ystävällinen ja uskomattoman mukava opiskelijakunnan vanhempi jäsen, joka lupasi hoitaa menyyt, jotta ehtisin tunnille ajoissa. Olin iloinen, kunnes sain puhelimeen sähköpostia siitä, että minulle oli merkitty poissaolo siltä edelliseltä liikuntatunnilta, jolla olin juuri juossut itseni hengiltä. Kavereiden kanssa jutustelu nosti mielialaa taas hieman ja se ärsyttävä mutta usein mukavakin kaveri, jonka vieressä istun matikantunneilla, käyttäytyi varsin siedettävästi. Pitkän matikan 2. kurssi sujuu aikas hyvin, joten ei siitä kamalasti valittamista. Kouluruoka oli hyvää ja seura sielläkin siedettävää.

Ruotsista oli sanakoe, joka meni aika keskiverrosti ottaen huomioon, että se oli lukion ensimmäinen lajiaan. Ruotsi on sujunut yllättäen hyvin, mutta olen varma, että se muuttuu pian taas kamalaksi haasteeksi, jonka selvittäminen käy työstä.

Englannista oli sanakoe, joka meni aika keskiverrosti ottaen huomioon, että se oli lukion ensimmäinen lajiaan. Englanti on sujunut arvattavasti hyvin, ja olen varma, että se muuttuu vielä mielenkiintoisemmaksi ja mukavaksi ajankuluksi.

Musiikintunti päätti koulupäiväni, ja siellä soitimme taas tuntematonta remixattua musiikkia, mikä ei oikeastaan ole lempipuuhaani. No, selvittyäni siitä juoksin autolle, ajoin kaupungille ja parkeerattuani huonosti huomasin, että kauppa, jonne olin kiirehtimässä, olisi vielä tunnin auki. Kävin siis siirtämässä auton lailliselle paikalle ja kävelin liikkeeseen. Valitettavasti hakemani tuote - tietynlainen (kallis) reppu - oli loppunut. Kiitin ja lähdin jatkamaan asioita.

Kävelin läheisen peliliikkeen luo, kun epäonnekseni huomasin SEN menneen kiinni jo viideltä - kello oli kymmentä yli. Ehkä se ei ollutkaan epäonni. Olisin nimittäin mennyt kysymään jo kolmatta kertaa erästä uutta peliä, jota halusin ostaa kopiot minulle ja veljelleni. Suuntasin siis läheiseen Anttilaan ja sinnehän niitä oli tullut hyvä määrä ja noin viisi euroa halvempana kuin siinä peliliikkeessä. No, otin sellaiset ja parit koulukirjat mukaan ja kävin syömässä.

Olin kovin uupunut ja väsynyt ja kyllästynyt päästyäni kotipihaan. Olin myös jotenkin onnellinen siitä, että pääsisin viimein rentoutumaan huoneeseeni. Asunnon ovenavauksessa sisään pääsivät myös vanhempani. Kerroin, että ne reput olivat loppuneet eikä minulla ollut sellaista kun tarvitsisin huomenna. No, osoittivat oveani, jossa roikkui laadukas retkeilyreppu, joka hinnasta ja laadusta huolimatta ei oikein koulutyöhön soveltuisi. Äitini oli sen käynyt ostamassa, vaikka hän oli aikaisemmin sinä päivänä sanonut, ettei kävisi edes siinä liikkeessä. Siitä pahoitti mielensä äitini ja sitä myöten myös minä entisestäni. Isäni kävi kyselemässä asiasta, jonka jälkeen hän alkoi huutaa äidilleni ja minulle siitä. Vetäydyin huoneeseeni samalla selvästi ilmaisten, etten enää halua ajatellakaan sitä. Isä kävi vielä huoneeni ovella huutamassa, kunnes jätti minut rauhaan.

Tässä sitä nyt ollaan. Mieleni tekee nyt enemmän kuin yhtään mitään muuta edes nähdä eräs tietty minulle tärkeä henkilö. Mutta totta puhuakseni olen niin maissa, etten yksinkertaisesti enää jaksa soittaa kenellekään tai ajatella tätä maailmaa sen enempää. Jos minulle soittaisi joku miellyttävä henkilö, se voisi auttaa oloani, mutta tuskin soittaa. Nyt toivottavasti pääsen pois täältä jonnekin kuvitteelliseen paikkaan ja unohtaa muun. Huomenna tulee olemaan lyhyempi ja rauhallisempi päivä, sillä viimeinen tunti peruttiin eikä minulla ole mitään menoja.

Eli yhteenvetona olen täynnä kyllästymistä, kireyttä, stressiä, halua päästä pois ja, kuten normaalistikin, suhteellisen kokoista ikävää. Hyvää yötä, lukijat. Toivottavasti (ja todennäköisesti) päivänne meni paremmin kuin allekirjoittaneella. Nyt menen haistattamaan maailmalle viskit. Ehkä vaihtoehtomaailmaksi tällä kertaa valitsen antiikin Nipponin tai sienivaltakunnan tai Delfino Islen tai Hyrulen tai Sacred Heartin tai Princeton-Plainsboron tai...

Laura / The lock is broken.

Varmaankin ainoa kauhupeli, jonka olen läpi pelannut, on The Last Of Us, jota ei kai ihan ensisijaisesti kauhuksi lasketa. Ensisijaisesti kauhupeleiksi laskettavia pelejä olen pelaillut yllättävän vähän, paitsi jos TBoI lasketaan sellaiseksi. Mutta esimerkiksi Slender oli ja on erittäin huono kauhupeli. Muutenkin puhtaasti jump scareihin pohjautuvat "kauhu"pelit ovat liian nk helppoja ja huonoja. Pelasin Nightmare Creaturesia PS1:llä tällä viikolla, ja se on nyt ainakin ensisijaisesti kauhupeliksi lueteltava peli, jota olen pelannut. Kauhu oli "vanhanaikaista goottikauhua", joka ei liikaa pelottanut, mutta nosti sykettä ja piti mielen virkeänä. Nyt, kuten näkyy, noukin hyllystä legendaarisen pelisarjan kolmannen osan. Kädessä olisi toinen tai ensimmäinen osa, jos a) olisin löytänyt ja b) olisi ollut tarpeeksi rahaa. Silent Hill 3:sta pidetään 9-osaisen kauhupelisarjan kolmanneksi parhaana (SH2:sta yleensä parhaana) ja se on ensimmäinen lajiaan PS2-systeemillä.

Nyt haluan taas poistua tästä todellisuudesta muutamasta syystä ja valitsemaani todellisuuteen eli Silent Hillin pikkukaupunkiin pääsen sammuttamalla valot ja napauttamalla klassista X-näppäintä. Hyvää iltaa, lukijat. Kirjoitan tänne hetken kuluttua kokemuksistani ensimmäisestä pelaamastani kunnon kauhupelistä ja tunnelmista. Paitsi, jos kuolen tai nukahdan tai tulen hulluksi tai jotain. Hypoteesina oletan, että ennen ensimmäistäkään tallennuspaikkaa tulen jänistämään ja sammuttamaan telkkarin ja asettamaan ohjaimen pöydälle ja sammuttamaan konsolin ja katsomaan Rainbow Bunchieta muutamaksi tunniksi, jotten tutisisi itseäni hengiltä. Mutta katsotaan nyt. Toivottavasti saan nauttia. Adieu for now.

---

Nautinto ei ehkä ole sana, jota käyttäisin nyt. Olen ainakin kokemussta rikkaampi ja hermostunut. Todellisuudessa pelaamiseni ei loppunut pelon takia tai väsymyksen takia vaan sen takia, että olen saamaton idiootti. Kameran ja ohjaamisen hallinta tässä pelissä on minulle ennennäkemätöntä enkä ole ko. hallinnassa ainakaan luonnonlahjakkuus. Eteneminen alkoi tökkiä ja lopulta kyllästyin tökkimiseen. Pääsin ehkä suht pitkällekin ennen kuin kyllästyin, mutta todennäköisesti en tule pelaamaan tätä ainakaan lähiaikoina ainakaan yksin, sillä unohdin tallentaa enkä jaksaisi pelata alkua uudestaan. Jonkun kanssa voisi huvin ja urheilun vuoksi opetella ohjuksia ja pelata ehkä vähän pidemmällekin. Ehkä ei.

En pysty kokemukseni perusteella pelistä enää kamalasti kertomaan. Pelottava se oli kyllä ja täysin ilman jump scareja. Silent Hill -pelejä kehutaan usein myös niiden arvoitusten takia, ja sen yhden jota vartin verran sain ratkoa perusteella voin sanoa että ne riddlet ovat kyllä jotain muuta. Ehkä joskus yksinkin yritän opetella ohjaamaan paremmin. Ehkä ei tiedä. Ei tiedä. Loppujen lopuksi aivan erittäin upea peli. Öitä nyt minä menen nyt vaikka katsomaan sitä Rainbow Bunchieta. Öitä. Ja hyvää lokakuuta.

Elli / Hey babe, how's your day been?

Viime lauantaina oli paljon tekemistä ja ympärilläni oli koko ajan hienoja ihmisiä ja hyviä ystäviä. Ilta oli kaunis ja iloinen. Ihanat kaverini pitivät seuraa eikä sänkyynkään tarvinnut mennä yksin nukkumaan. Siinä päivässä oli niitä asioita, joita olin tarvinnut jo pitkän aikaa; sosiaalista kanssakäymistä, läheisyyden ja välittämisen tunnetta, maha väärässä ja kyyneleet silmissä nauramista sekä psykoterapeuttista luottamuksellista keskustelua. Näitä kaikkia tein viimeksi kesän lopulla ja kaikkia yhden ihmisen kanssa. Se oli aikaa, jolloin olin ehkä ensimmäistä kertaa oikeasti onnellinen monta viikkoa putkeen. Siihen yhteen ihmiseen liittyen olin tänään lähellä tehdä yhden ratkaisevan liikkeen, jonka mahdollisia seurauksia pystyn keksimään muutamia ja niistä se yksi hyvä ja toivottu olisi erittäin erittäin epätodennäköinen. Olin kirjoittanut tekstiviestin ja noin puoli minuuttia sormeni leijaili Lähetä-nappulan päällä, kunnes leijailun keskeytti (Luojan kiitos) rakkaan siskoni puhelinsoitto. Vastasin ja puhelun loputtua pyyhin tekstiviestin.

Tässä kohtaa muistutan mahdollisia lukijoita siitä, että tämänkinlainen teksti on vain omaa päiväkirjaani eikä sen välttämättä ole tarkoitus olla viihdyttävää. Jos joku sen kokee viihdyttävänä niin hyvä. Pitäkää hauskaa.

Tänä lauantaina on ollut ei mitään tekemistä ja ympärilläni on ollut koko ajan ei ketään. Ilta on ollut synkkä ja murheellinen. Olen ollut aivan yksin ja tulen olemaankin. Tässä päivässä on ollut niitä asioita, joista olen kärsinyt liian usein; täydellistä solidaarisuutta, yksinäisyyden ja välinpitämättömänä olemisen tunnetta, huonon olon aiheuttamia kyyneleitä ja ennen kaikkea sitä täydellistä yksinäisyyttä. Kukaan ei ole ollut fyysisesti tai edes digitaalisesti läsnä muutamaa sekuntia kauempaa. Tätä kaikkea olen kokenut hyvän osan nuoruuttani. Niinä aikoina koin masennusta ja tein huonoja päätöksiä ja kamalia asioita itselleni. Ihastuin liian helposti ja liian vakavasti. Nyt en saa tästä kohtaa tästä tekstijakeesta enää samantyylistä kuin ensimmäinen.

Eilen koin suht hurjaa tunteiden vuoristorataa tuntien sisällä. Järjestyksessä voimakkaat tunteet ja merkittävät jutut menivät kutakuinkin näin: Vapaus, ilo, katumus & epävarmuus, epämukava olo, myötähäpeä, helpotus, vapaus, ilo, yllätys, välinpitämättömyys & sääli & välittäminen & tylsyys, kyllästyminen, katumus, mielijohde, ilo, yllätys, mielijohde, suuri yllätys & suuri ilo, suunnitelmien muutos, jonkin sortin läheisyyden ja välittämisen tunne, lyhytkestoisia onnellisuuden pilkahduksia, ilo, epämiellyttävä yllätys, vahva inho & viha, helpotus, ilo, suht mukava olo, epävarmuus, ärsyyntyminen, viha, myötähäpeä, viha, yksinäisyys & vapaus, mielijohde, ilo, yllätys, ilon hetki, huono olo mutta iloinen, upea fiilis, nauru, ilo, hyvä seura, ilon hetki, upea fiilis, kiitollisuus, yksinäisyys & vapaus, huono olo & väsymys & inho, uni. Ottakaa tuosta irti, mitä saatte. Loppuillasta tähän hetkeen asti minulla on ollut sisäisesti huono olo eikä se todennäköisesti tule huomennakaan lievenemään. Riippuu pääosin yhdestä ja sivuosin muutamasta ihmisestä.

Nyt vaivun kai katsomaan Toni Wirtasen päivää. Tai sitten lähden kaupungille katsomaan kaveria. Tämä oli taas yksi tämmöinen päivä. Uni tulee kai helposti, kunhan annan sen tulla. 

Öitä.