The end is neigh

Eilen illalla olin surullinen. En masentunut vaan puhtaasti surullinen, sillä lauantaina tulisin ainakin mielessäni hyvästelemään monta upeaa ihmistä, joihin minulla on ollut kunnia tutustua peruskoulun aikana. Tiedän sen olevan hyvin mahdollista, että näen heitä kaikkia vielä, mutta vaihtoehto ei ole mahdottomuus. Lisäksi lauantaina, eli huomenna, tulen varmasti hakkaamaan päätäni henkisesti seinään monta kertaa, kun näen, kuinka turhauttavan hyvännäköiset ystäväni ovat juhlaverneissä vieläkin turhauttavamman hyvännäköisiä.

Eilen illalla, kun olin surullinen, en vain antanut itseni velloa siinä. Tai, no, annoin hetken, kun makasin sängyssä ja kuuntelin Kansasin Dust In The Windin. Mutta yritin saada edes jonkinmoista apua ja sainkin sitä. Ensimmäisenä lähetin viestiä kaaaukana lännessä asuvalle rakkaalle ystävälleni, josko hänellä olisi aikaa jutella taas. Kyllä hänellä oli pieni hetki, ja se pieni hetki oli juuri tarpeeksi. Hän kuunteli murheitani ja saneli aina yhtä kultaisia juttuja minulle. Toinen apu saapui tumblr dot comista, jossa lähetin eräälle (ainakin omasta mielestäni) maailman mahtavimmista henkilöistä kaipaavani hieman piristystä. En tiedä, miten hän teki sen, mutta ilman mitään taustatietoa surustani hän onnistui piirtämään mairean virneen tyhmälle naamalleni. Kolmas apu saapui odottamatta, kun hyvä kaverini koulusta lähetti viestiä siitä, kuinka joku oli äsk piste äf ämmässä lähettänyt nimelläni varustettuja anonyymiviestejä yhdelle tytölle, jota hädin tuskin tunnen enää. Jotain ihastusviestejä ja sellaista. Tämä tyttö kun oli ala-asteella muistaakseni kiusannut minua sen verran, etten varsinaisesti haluaisi olla missään tekemisissä hänen kanssaan. Tuli hymy tästäkin.

Eilen illalla olin surullinen, tänään en yhtä niin. Vietin päivän keskustassa seurassa, josta suurin osa oli aluksi aivan täysin tuntemattomia. Sain uusia tuttavuuksia ja päivä oli loistava.
Huomisesta tulee mitä tulee. Uskon vahvasti että siitä tulee mollivoittoisampi päivä. Mutta ei sitä koskaan tiedä. Mutta hyvät ystävät, yksi on varmaa: minun peruskouluni loppuu huomenna. Se ei ole huono juttu, mutta ei täysin hyväkään. Godspeed.

He la tors dag

Juu se on vasta huomenna, tiedän. Ihan äsken suunnittelin ohjelmaakin. Luvassa laatuaikaa laatuseurassa.

Tänään koulusta lähetettiin suurin osa luokista jonnekin luokkaretkille. Osa jäi kompromissista kouluun. Jotkut onnekkaat pääsivät pidemmälle kuin kolme ja puoli kilometriä. Meidän luokka ei päässyt. Kokoonnuimme Paintball-paikan eteen ja siitä vähän alle puolet, minä mukaan lukien, livisti keilahalliin. Sitä ennen oli reilu hetki pyöriä kaupungissa. Eksyin kirjakauppaan ja käteeni osui yllättävän halvalla Nälkäpeli -elokuva, siis se ensimmäinen. Ja keilaus on aina kivaa. Paintballista en tiedä. Vissiin oli.

Jostain syystä olen lähiaikoina kuullut ihmisten sanovan aika paljon vissiin. Tietääkseni sen aloitti eräs luokkatoverini ja se on siitä tarttunut muutamaan muuhun, kuten itseeni. 

Päästyäni kotiin katsoin Nälkäpelin ja voin rehellisesti sanoa, ettei se täyttänyt odotuksiani. Eli tästä seuraa sitä perusjauhamista siitä, kuinka kirja on parempi kuin leffa. Yksinkertaisesti laittaen paljon hienoja juttuja jätettiin pois, muutamia asioita muutettiin traagisesti ja leffa eteni jotenkin hätäisesti. On erittäin hyvin paljon mahdollista, että kirjaan ihastuminen vaikutti katselukokemukseeni. Ja toisaalta siinä kirjassa oli aika reilusti tavaraa. En olisi valittanut, jos se olisi kestänyt neljä tai viisi tuntia kahden sijaan. Joka tapauksessa leffa ei ollut läheskään niitä huonoimpia. Pari kohtaa, joita ei kirjoissa oikein näkynyt, oli erittäinkin upeita. Lisäksi Peetan näyttelijä oli aivan mahtava. Loppujen lopuksi filmi oli koskettava, kiinnostava ja - saatan katua, kun sanon tämän - parempi kuin Independence Day tai Godzilla. Eli siis paras leffa niistä jokta olen tässä kuussa katsonut. Niistä kolmesta.

Loppuun vielä ilouutinen lähinnä itselleni. Olen piristynyt aika huomattavasti. Tässä piristyminen on masentumisen vastakohta. Ja minä tästä lähdenkin nyt viettämään sitä laatuaikaa. Pitäkää hauskaa. Mitä ikinä sitten teettekin.

Verikoira jengi

Jostain Jumalattomasta syystä viime aikoina, kun olen perjantaina saapunut kotiini, olen ollut aivan maissa. Ensimmäisinä kertoina minulla on ollut ihan syytäkin, mutta ei enää. Ainakaan omasta mielestäni hyvää syytä. Olin hieman allapäin kun minun oli tarkoitus puhua eräälle henkilölle tietystä asiasta, mutta en sitten pystynyt raahaamaan itseäni hänen lähelleen. Tai kyllä sain tai olisin saanut, mutta oli jo liian myöhäistä. Ette ehkä välttämättä nyt tajua mistä puhun, mutta kirjoitan tätä nyt kai itselleni. En tiedä. Sori.

Nyt on musiikki täysillä ja hetken päästä heitän soittimeen Supernaturalin 7. kauden viimeisen jakson. Pidän pikku hetken itselleni ennen kuin lähdemme jälleen lyhyeltä varoitusajalta saareen. Ja musiikista puheenollen, olen jokin aika sitten uudelleenlöytänyt uuden suosikkibändin niiden muiden joukkoon.

Bloodhound Gang on vähän niin kuin The Lonely Island mutta 90-luvulta ja erilainen. Se aloitti hip hopista ja päätyi mm. alt-rockiin, punk-rockiin ja elektorniseen rockiin ja sen musiikki on aikamoista pilailua. Hyvin tehtyä sellaista. Nauroin itselleni, kun tajusin pari päivää sitten, kuinka ihanan kaksimieliset sanat heidän kappaleessaan Foxtrot Uniform Charlie Kilo on. Siis se on koko biisi yhtä innuendoa. Sen about viikon ajan, kun olin biisistä pitänyt ja päivittäin kuunnellut, en ollut sanoja tarkemmin katsonut. Pelkkää huonosti piilotettua vihjailua koko ralli. Ja vielä täysin ilman suoraa viittausta tai kiroilua yhtä b-sanaa lukuunottamatta. Kappaleen nimikin on NATO-aakkosin luettu sana fuck. Ihanaa.

Niinkuin täällä nykyään jostain syystä teen, taas kerron teille viime aikojen ajankuluista lyhyesti. Scrubs, musiikki, Supernatural, Nälkäpeli, miksaus. Muutakin oli, en nyt vain jaksa niitä kaivella. Elämä etenee ja muuttuu nykyään kahden viikon sijaan päivittäin. Se rumba varmaan loppuu koulun kanssa ensi viikon lauantaina. Toivottavasti ei.

Isäni toi minulle juuri muumilimsaa ja oudosti masennukseni laski. Elämä on vaikeaa. Ja niin on niin moni muukin asia. Vielä tähän loppuun toivotan niille, jotka ovat tekemisissä sellaisen asian kanssa kuin rakkaus, niin niille toivotan onnea. Sekin on vaikeaa. Siis ei se onnen toivottaminen. Menen nyt. Hei.

Remorso

Ensinnäkin anteeksipyyntö heille, jotka ovat näköjään joka päivä katsoneet löytyykö täältä uutta tekstiä. Lohdutukseksi teille voin sanoa että tällä kertaa löytyy.

Toiseksi en välttämättä pyydä tätä anteeksi keltään, mutta kadun, että en ole kirjoittanut mitään vähään aikaan, sillä nämä viime viikot ovat olleet mahdollisesti elämäni parasta aikaa. Aika usein silti nykyään tuntuu siltä, että elän elämäni parasta aikaa. Ei se huono juttu ole, mutta saa vain hiukan huolestumaan siitä, että milloin se loppuu. No, ei sitä kai kannata miettiä paljoa. Se on sen ajan murhe, niin kuin olen itse huomannut sanovani itselleni aika paljon lähiaikoina.

Ei minulla muuten mitään erityistä syytä ollut, kun päätin taas kirjoittaa.

Tänään varmaankin ehkä otin jonkin sortin harppauksen jollain tasolla. Nimittäin karkasin kotoa. Tai en oikeastaan karannut, vaan lähdin ilmoittamatta ja kettuuntuneena pois ja sen verran kauaksi aikaa, että kerettiin huolestua. En kutsuisi sitä saavutukseksi tai miksikään. En vain halunnut olla enää kotona. Käväisin tankkaamassa ja vietin aikaa kirjastossa. Ei se mikään virheliike ollut. Kyselin jälkimmäisestä myös kesätyöpaikkaa. Ehkä vähän myöhään, mutta silti.

Parin viime kuun aikana olen katsonut House, M.Dtä noin viisi kautta sekä Supernaturalia kaksi kautta. Ostin American Horror Story: Asylum -boksin ja aloitin Scrubsin katsomisen. Lisäksi olen miksannut musiikkia ja soittanut aikaisempaa reilusti enemmän kitaraa. Also also luin John Greenin romaanin Tähtiin Kirjoitettu Virhe (upea) ja olen tällä hetkellä kahlaamassa läpi Suzanne Collinsin Nälkäpeliä ja Tuomas Kyrön Kunkkua. Vielä lisäksi olen siivonnut huoneeni ja saanut pari uskomattoman hienoa ihmistä hyviksi kavereikseni. Ja paljon muuta. Elämä hymyilee ja toivottavasti se hymyilee kauan ja vakaasti.

Ei tällä tekstillä siis ollut oikeaa merkitystä. Harvemminhan niillä on, vai mitä? Nonetheless, pidän tätä yhä yllä, joskin hieman puolisydämmellä. Hyvää toukokuuta.