Kaikki hyvin.

Haluaa ilmoittaa, että mitä olen ajatellut nyt jonkin aikaa tehdä tälle blogille. Tarkoituksena olisi kai lopettaa se. Viedä saunan taakse. Päästää kärsimyksistä. Hylätä sateiselle kadulle. And all that jazz.

Elämässäni kaikki palaset ovat alkaneet yksitellen lohjeta paikoilleen ja olen ollut pitkän aikaa onnellisempi kuin muistan. Kaksi suurinta tekijää tässä olivat yhden ihmisen hylkääminen ja yhden uuden, uskomattoman, ihanan, upean ihmisen tapaaminen. Nämä tapahtumat ovat muuttaneet elämääni suurin iskuin hyvään suuntaan: tunnen oloni vapaaksi, itsevarmaksi, rakastetuksi ja valmiina kohtaamaan elämän kasvotusten. Pettymykset otan vastaan ylpeydellä ja onnistumisia aion ylistää. Minulla on uusi huone, uusia harrastuksia, uusia kavereita, uutta musiikkia, uusia pelejä ja vaikka mitä. Uudet ihmiset elämässäni nostavat onnellisuuttani entisestään. Yksi asia pitänee vielä hoitaa loppuun liittyen siihen hylkäämääni ihmiseen, ja se yksi asia muuttaa vielä omalla tavallaan jokapäiväistä elämääni sekä tulevia tapahtumia. Parempaan suuntaan.

Elämä on upea asia. Nauttikaa siitä.

Ja jos tämä on tämän blogin loppu, niin pakko sanoa sydämestäni ja ehkäpä kornisti, että nämä kaksi vähän päälle vuotta tämän blogin parissa ovat olleet minulle kovin hyödyllisiä ja upeita. Kirjoituksia löytyy turhaakin turhemmasta ja valheista ja vanhentuneista mielipiteistä/asioista aina tärkeiden tunteiden kuvailemiseen ja upeiden muistojen uudelleenelämiseen. En poista tätä sivua, jätän sen tänne muhimaan, sillä tiedän, että jotkut ihmiset lukevat yhä jostain syystä vanhoja tekstejäni.

Lyhyesti sanottuna en tarvitse tätä blogia enää. En halua paljastaa enää mitään ylimääräistä julkisuuteen eikä minun tarvitse enää kirjoittaa muistoja/tunteita ylös. Minulla on nyt paljon ihmisiä, joille puhua, joihin luottaa. Kaikki on hyvin. Tai oikeastaan kaikki on paremmin kuin hyvin.

Kiitokset anonyymeille. Toitte joskus erään yksinäisen, kiusatun ja ylipainoisen pojan elämään paljon hymyä ja naurun aihetta. Nyt tuo poika on kasvanut ja kasvaa edelleen. Täällä ollaan. Kiitos.

En halua edes mainita, että en lupaa tänne ilmestyvän mitään tekstejä enää koskaan. En lupaa mitään. Todennäköisesti ei tule. Sivulla käyminen ei ole kiellettyä, mutta ehkä pidemmän päälle turhaa. Toivottavasti löydätte parempaa tekemistä.

Tähän väliin vielä voin julkaista koko ajalta käyntikerrat sekä eniten yksittäisten sivujen katseluita:

 "TÄMÄ TEKSTI ON OMISTETTU HAAMULLE (Paljon onnea)" näemmä ylitti kaikki muut. Käy minulle. Se oli ainoa omistusteksti koko blogissa ja siinä oli kuva jonka joku oikeasti taiteellinen ihminen oli luonut ja yksin minua varten ja minulla ei varmaan edes ollut lupaa käyttää sitä. Siellä se silti on. Ja tuo teksti lienee yhäkin yksi omista suosikeistani. Paljon onnea indeed.

Pitemmittä puheitta taidan päättää tämän tekstin tähän. Hyvää pääsiäistä.

Kaikki hyvin?

Viime aikoina elämäni on kokenut erinäisiä muutoksia. Toiset muutokset aika lailla pienempiä kuin toiset ja jotkut muutokset tosi isoja. Yksi huomattava muutos on elinympäristöni muuttuminen paljon tilavammaksi ja valoisammaksi. Toinen muutos, ehkäpä mahdollisesti jopa merkittävin, on se, kun vihdoin otin monen hyvän ystävän sanoista opiksi ja pistin välit poikki yhden elämäni tärkeimmän ihmisen kanssa. Ei ole mahdotonta, että tämä muutos olisi lopullinen. Se on kuitenkin ollut paljon, paljon helpompaa kuin olisin olettanut. Luulin, että en pystyisi ajattelemaan mitään muuta, että melkein itkisin itseni uneen muutamana yönä kaipuun ja ikävän takia, että en koskaan edes haluaisi kuvitellakaan liikkuvani eteenpäin elämässä. Toisin kävi. Nyt jo on ollut päiviä, jolloin en ole kertaakaan edes vahingossa ajatellut häntä. Olen yhtä vapaa kuin olin ennen kesäloman puoltaväliä. Se suurenmoinen, valloittava tunne, joka ajoittain murskasi minua pieniksi palasiksi ja ajoittain sai minut luulemaan olevani maailman onnellisin ihminen, se tunne on täysin poissa. Muistot minulla on ja siitä olen iloinen. Olen oppinut paljon ja saanut itseluottamusta muun muassa. Mutta eihän tämä ainoastaan hyvä juttu ole. Ihan lähiaikoina olen jälleen kerran ärsyyntynyt itselleni ja päälleni siitä, että ei suostu pystymään keskittymään tiettyjen ihmisten läheisyydessä. Itsevarmuus heittelee huimasti ja pessimismi sotii optimismin kanssa koulupäivän alusta loppuun asti ja vähän päälle.

Kun viime keväänä mahdottomalla tavalla ajatuksiani varastavia tyttöjä oli tasan neljä niin tällä kertaa niitä on ainakin kolme. Kolme pahinta, joista yhtä näen lähes päivittäin, yhtä en ehkä enää ikinä ja yhtä erittäin satunnaisesti, jos yhtään. Lisäksi on kourallinen muuten vain ihania ihmisiä. Näistä kolmesta kaksi ensimmäistä kuuluivat myös viimevuotiseen nelikkoon. Sen takia olen enemmän tai vähemmän hylännyt aikeet yrittää heidän kanssaan yhtään mitään. Täten jäljelle jää se yksi. Jos hänet vielä joskus sattumalta tapaan, niin ehkäpä elämäni saa uutta sisältöä. Mutta muussa tapauksessa ja todennäköisesti muutenkin tulen pysymään ainakin jonkin aikaa tässä neutraalissa mielentilassa omituisena teinipoikana, joka rakastaa tätä maailmaa ja kaikkia ja kaikkea mitä se kantaa päällään, ja jota kukaan ei rakasta ja josta kukaan ei jaksa välittää. Mutta loppujen lopuksi tulevaisuuteni riippuu erittäin omituisten erinäisten sattumien varassa. Niin kuin aina ennenkin.

Tänään, tarkemmin ottaen noin tunti sitten, koin jotain outoa. Olin viettänyt iltaa kaveriporukassa Suburbian ja 7 Wondersin parissa. Pelien päätyttyä iloisena lähdin kuulokkeet korvilla kävelemään. En kävellyt suoraan kotiin, vaan päätin kiertää tutun kiertoreitin kautta. Korvissa soi My Chemical Romancen The Black Parade -albumi ja mielessäni pyöri muistoja näistä paikoista ja toiveita tulevista tapahtumista. Juuri, kun kappale nimeltään I Don't Love You alkoi vuorostaan tyydyttää kuuloaistiani, satuin katsomaan ylös. Pysähdyin. Oli pilkkopimeää, ja lukuunottamatta muutamia koiranulkoiluttajia, olin yksin. Katuvalot heijastivat uskomattoman kauniisti lumen ja veden sekaista sadetta, joka muistutti enemmän kristalleja ja jalokiviä kuin veden eri olomuotoja. Se ei ollut kamalaa loskasadetta vaan jotain upeaa, hitaasti laskeutuvaa, kimaltelevaa kauneutta. When you go, would you have the guts to say "I don't love you like I loved you yesterday"? Gerard Way laulaa aina yhtä upealla äänellään korvieni juuressa, ja ajatukseni täyttää enemmän tai vähemmän kokonaisuudessaan tämä yksi kuvankaunis ajatukseni varastava tyttö ja päällimmäisenä yksi omituinen, uusi lause, jota en ehkä koskaan olisi sellaisessa tilanteessa edes kuvitellut toteavani:

Kaikki on hyvin.

Olen iloinen. Pystyn jakamaan iloa muille ihmisille. Pystyn puhumaan tuntemattomille ja pystyn pitämään seuraa yksinäisille. Pystyn näkemään selkeästi, pystyn jatkamaan eteenpäin. Pystyn hymyilemään. Minun ei tarvitse pelätä mitään. Olen yksinäinen ja epävarma ja sekaisin, mutta silti onnellinen.

Kuten aina täällä tekstien kanssa, tästä ei välttämättä saa mitään selvää. Pääasia on ehkä se että täällä on ylipäätään jotain uutta luettavaa joskus. Nyt olen kotona ja kaikki on hyvin vieläkin. Tämä on hieno tunne ja toivon sen kestävän vielä hyvän tovin. Emphasis on "toivon".

So long and good night.